Olen saanut viimeisen viikon aikana parikin kertaa kuulla vilpittömän, syväluotaavan “kiitos kun autat” -huokauksen. Se on mun mielestä yksi maailman kauneimmista lauseista. Tietysti osittain sen takia, että se pönkittää omaa egoa onnistumisen kautta, mutta eniten siksi että se on ihan aidosti mahtava tunne kun tietää tehneensä jotain hyvää toisen eteen. Kun on voinut auttaa – poistaa toiselta jotain kipeää, helpottaa jotain taakkaa tai löytää solmuja löysääviä ajatuksia epätoivoiselta tuntuneeseen mielen sokkeloon. Onko mitään parempaa?
Avun antaminen on tarttuva tauti, samanlainen kuin hymyileminen ja kehuminen. Olemme empaattinen laji, ehkä empaattisin kaikista eläimistä. Ehkä siksi ihminen kopioi luonnostaan toisen hyvää käytöstä ja siitä syntyvää mielihyvää. Ymmärtää kai ruokkivansa sitä mielihyvän lähdettä jos itsekin lähtee peliin mukaan.
Viha on myös tarttuva tauti. Valitettavasti pahemmin, laajemmin ja helpommin tarttuva kuin auttaminen ja empatia. Kun sinua kohtaan osoitetaan vihaa, epäluottamusta, katkeruutta tai pelkoa, on vaikea olla osoittamatta samaa takaisin. Sillä täytyyhän tässä ihmisessä jotain vikaa olla, jos hän minut noin näkee? Parempi pelätä ja vastata samalla vihalla.
Pienessä skaalassa ihmisen peiliominaisuus tekee työpaikoista huonoja tai loistavia. Toisaalla tiputellaan nakkeja ja väistellään velvollisuutta, syytellään toisia kun hommat epäyllättävästi kusee. Toisaalla kysytään, voinko auttaa ja ryhmäydytään heti ongelman tai mahdollisuuden tullessa tiukaksi tiimiksi, joka hoitaa homman yhdessä. Huomataan, että tiuskiva kollega on pahassa paikassa ja tarjotaan apua. Kumman työpaikan joukkoon haluaisit kuulua?
Isossa skaalassa peilaamme maailman tuhoa tai luomme siihen toivoa. Toisaalla käännämme selän kerjäläiselle kusetuksen pelossa, vaikenemme varuillamme väärän värisen ihon edessä, pommitamme silmittömästi. Toisaalla kudomme vastasyntyneille turvalonkeroita, tarjoamme kodin turvapaikanhakijoille ja rakennamme kouluja Afrikkaan. Kumpaan joukkoon haluat kuulua?
Valinta on helppo, teot vaikeita.
Älä pelästy, ei juuri sinun tarvitse suodattaa juomavettä Keniassa tai kävelyttää syyrialaista iltaisin. Sinun ei (vielä) tarvitse ryhtyä vegaaniksi, eikä edes feministiksi jos sekin sana pelottaa. Aloitetaan helposta: autetaan lähimmäisiämme. Jeesataan kaveria hädässä, pienessä ja isossa. Opettele nämä kolme lausetta: 1. “Voinko auttaa jotenkin?”, 2. ”No oikeastaan kyllä, kiva kun kysyit” ja 3. “Kiitos paljon avusta”, ja käytä niitä sitten aktiivisesti. Sparraa työkaverin dokumenttia, sido lapsen luistimet, avaa ovi kädet täynnä kulkevalle, kiitä kuskia kyydistä, nosta roska kadulta, pysähdy hetkeksi juttelemaan sille vähän oudolle mutta selvästi yksinäiselle naapurin mummolle… auta. Se lämmittää enemmän kuin vaatii, ja usko kun sanon, se peilautuu vielä joku päivä takaisin myös takaisin sinulle.
Miettikää, jos me kaikki toimittaisiin näin. Oltaisiin ihmisiä toisillemme, emme kasvottomia uhkia.
Tarvitsemme uuden sopimuksen, maailmanlaajuisen sellaisen. Sopimuksessa määriteltäisiin, että autamme toista ihmistä aina kun voimme, että pyydämme itse apua kun sitä tarvitsemme, ja että emme ole toisillemme mulkkuja, edes silloin kun toinen on mulkku meille. Tästä taisikin jo joku kuuluista partaveikko historiassa puhua, mutta jos me vaikka kutsuisimme sitä YYA:ksi, olisiko se helpompi niellä?
Ps. Jälkiviisaus vielä niille teistä, jotka autatte jo nyt kaikkia muita ja aina. Niille siis, jotka eivät voi olla neuvomatta kun kuulevat ohimennen turistin kummastelevan, missä se Lönnrotinkatu olikaan. Teille muistutan, että auttakaa välillä itseänne. Happinaamari ensin itselle, eikö?