Syyskuu 2017: Kun mitään ei tapahdu ja kaikki tapahtuu väärin

Olin jo päättänyt etten kirjoita tästä. Miksi tuhlata omaa kallisarvoista aikaa toisista valittamiseen? Ellei siksi että alkaa jo kyrsiä niin paljon, että kirjoittaminen saattaa olla ainoa tie ulos.

En usko blogiuhkailuun tai somekanavien kautta haettuun parempaan palveluun, joten en nyt ala ketään tässä nimittelemään. Mutta voi saatana sentään miten huonosti voi asioita hoitaa.

Tämän kuun vaihteessa piti talon runkotoimituksen olla tehtynä: ikkunat paikallaan, katto pään päällä, eristeet ja tuulensuojalevyt laitettu. Siis elokuun lopussa. Tätä kirjoittaessa on syyskuun toiseksi viimeinen päivä, ja toimituksesta puuttuu edelleen merkittävä määrä tekemisiä – ja suurin osa niistä on tehty väärin.

Ei siinä vielä mitään. Ymmärrän, että joskus tulee virheitä. Ymmärrän, että joskus asiat myöhästyy. IT-alalla työskennelleenä ymmärrän ja hyväksyn jopa sen, että työt teetetään alihankintana, ja että alihankkijakin vielä alihankkii osan töistä.

Mutta sitten kuuluu jumalauta sentään sen alkuperäisen myyjän kantaa vastuuta niistä tekemisistä.

Lyhyt oppikaava talomme ongelmista menee näin: Talovalmistaja on ottanut hommaa tekemään rakennusfirman, joka ei ole koskaan ennen tehnyt ko. firman taloja. Rakennusfirmalle toimitetaan talovalmistajan toimesta puutteelliset suunnitelmat. Rakentaja rakentaa väärin, koska eivät tiedä oikeatakaan tapaa. Talovalmistaja ei suostu neuvomaan rakennusfirmaa, koska kyllä nämä pitäisi osata.

Lähetämme päivittäin 10-15 kohdan puutelistan väärin tehdyistä asioista. Minä kiitän onneani että Insinööri on niin noheva ja tarkka, sillä hän bongaa senttimäärien heitot ja puuttuvat villat. Ilman näitä huomioita meillä olisi käsissämme hometalo.

Me reklamoimme, tietysti, jatkuvasti. Yleensä reklamaatioon ei vastata. Reklamoimme vastauksen puutteesta. Saamme paskan vastauksen ja lopulta jopa syytteitä siitä että itse asiassa nämäkin ongelmat ovat meidän syytämme. Insinööri, joka on maailman kaikkeuden laupein mies, laittaa jossain kohtaa luuria korvaan kun ei enää jaksa kuunnella.

Vakiovastaukset talotoimittajalta menevät näin:

”Olen lomalla, palaan asiaan 4.10.”

”Tulin juuri lomalta, en tiedä tapauksestanne mitään.”

”Olen lähdössä lomalle ja tänään on paljon muuta hoidettavaa”

”En voi vaikuttaa asiaan”

Vastuun ottamista, anyone? A N Y O N E ??

Me jätämme maksamatta laskut, sillä hommia ei ole tehty. Tästä seuraa se, ettei talotoimittaja maksa rakennusfirmalle, joka on nyt sitten ihan pulassa. Ikkunat he kantavat käsin paikalleen (=naarmuttivat karmit mennessään), koska nosturi olisi maksanut liikaa.

Me olemme niin helvetin kypsänä, ettei mitään rajaa. Odotamme kuin kuuta nousevaa päivää, jolloin talotoimittajan osuus loppuu ja saamme jatkaa hyvän urakoitsijamme kanssa. Sen päivän luvattiin niin hienosti tulevan viime viikon perjantaina.

Ketä yllättää, ettei mitään tapahtunut?

In bed with Valeäiti 8. Etsi kuvasta virheet. On siellä myös uudet ikkunat.

On tässä kuussa jotain edistystäkin tullut. Valitsimme lattian, kuukausien pähkäilyn jälkeen. Kellarin lattia valettiin, katto tuli ja ikkunat asennettiin. Ei tietenkään kaikki, koska olohuoneen rivi on liian vaikea asentaa eikä kukaan oikeastaan tiedä miten se pitäisi tehdä. Talotoimittajan rakennesuunnittelija tietää, mutta ei suostu kommentoimaan asiaa. Talotoimittajan pääsuunnittelijan keksimät ratkaisut eivät kelpaa rakennusfirmalle. Liian vaikeaa kuulemma.

On vaikea kuvailla miten ärsyttävää tämä on menemättä ihan yksityiskohtiin. Asiat eivät ole mitenkään kovin pahasti vialla, eikä se oikeastaan nyt niin paljon edes haittaa että on pieniä ongelmia ja viivästymisiä, onhan ne aina saatu hoidettua. Eniten ketuttaa tämä tajuton vastuun ja kiinnostuksen puute talotoimittajan puolelta. Kun on aivan se ja sama miten hommat menee, asiakas se siellä vaan valittaa. Valittakoon. Ei se alan jättiläistä hetkauta.

Asiakaslähtöisyys, not for everyone.

Muista hengittää välillä

”Nyt me hengitetään kummatkin kolme kertaa syvään.”

Seisomme rappumme oven edessä. Laitan pyörän nojaamaan omaan jalkaansa, lasken Ykkösen pyöräilykypärän pakkarille ja vedän syvään henkeä. Näytän sormillani hengitysten tahdin. Yksi. Kaksi. Kolme. Ykkönen ei vastustele lainkaan vaan hengittää tahdissani, katse hänelläkin maata kohti.

”Noin.”

Halaamme pikaisesti. Kypärän myttyyn mennyt solki suostuu yhtäkkiä suoristumaan ja pyöräkään ei enää uhkaa kaatua. Ykkösen äänestä on kitinä, kiukku ja mutina poissa ja minäkin jaksan taas haudata alkavan huudon, kaivaa pirteän ääneen esiin. Myöhästymme koulusta kaksi minuuttia, mutta koulun pihalla se ei enää vaivaa minua. Varttia aiemmin höyrysin kuin veturi, puskin pettynyttä Ykköstä eteenpäin puhtaan auktoriteetin, nalkutuksen ja valituksen voimalla.

Olipahan taas rakentavaa.

Koulun pihalla halaan iloiseksi muuttunutta Ykköstä paremmin ja huomaan, että olen yhden skipatun palaverin ansiosta itse päivän aikatauluistani tunnin etuajassa. Välittömästi alan listata asioita, joita voin suorittaa tämän tunnin aikana. Se yksi tarjous, tuo projektisuunnitelma ja kolmannen loppuraportti. Blogia voisi päivittää ja hitto mähän olisin ehtinyt vaikka lenkille tässä ajassa! Onneksi olen sentään pyörällä, voin kuunnella matkalla vaikka jotain hyvää (kehittävää) podcastia.

Vaan kuinka ollakaan, korvanapit ovat jääneet kotiin siinä rytäkässä.

Saan vihdoin sen mitä olen jo pari viikkoa kaivannut, mutta jota en ole osannut raivata: Kiireettömän hetken ja joutilasta oleskelua. Pyöräilen kerrankin mummopyörälleni sopivaa tahtia metrolle ja ihmettelen matkalla että syksy on tainnut tulla. Kuuntelen salaa metrossa kahden ystävyksen keskustelua, heistä toinen on ostamassa tontin meidän läheltä. Tekisi heti mieli osallistua keskusteluun, tehdä yksi raksakupla Kalasataman pysäkille.

Ystävykset jatkavat Sörkassa eri suuntiin ja toivottavat ajan mukaisesti tsemppiä, sekä naureskelevat sille miten heh heh ehkä sitten pikkujouluissa ehditään nähdä kun nyt on niin monta rautaa tulessa. Minä luen Lähiömutsin tekstiä kiireestä, joka kolahtaa monella tavalla, varmasti kolahtaisi myös näihin metrossa toisiinsa törmänneihin ystävyksiinkin.

Omalla pysäkilläni mietin miten helppoa siihen kiireen tuntuun on upota, kuinka turvallinen patja se on. Kuinka väistämättä kaikille tulee toivotettua tsemppiä! nähdessä, kuin olisimme keskellä suurta sotaa.

Tämän aamun osasin lopulta ottaa iisisti. Vahingossa ja hetken mielijohteesta, mutta kuitenkin. Koko päivä kääntyi ihan eri suuntaan. Tulin seuraavaan palaveriin tunnin etujassa, istuin odotuskahvilaan ja hain kupin kahvia.  Kirjoitin tämän tekstin, koska se sai rauhassa pulputa jostain aivokuoren tukkoon tungetusta osasta. Annoin sen vain tulla.

Vaikka tavallaan luonteenomaisesti vihaan kaikkea jossa on “fulness” termi päälleliimattuna, taidan ottaa tästä vähän opikseni ja keskittyä vähän mieleeni hengittelemällä huomennakin, edes ne kolme kertaa.

Miten muilla meni tämä päivä? Tuliko hengitettyä syvään kertaakaan?

Viisi lastani

Perheessämme on kolme uutta lasta, jotka ovat liittyneet perheeseemme osana lähiöpakettia. Tai no, joskus uusia lapsia on kolme, joskus yksi, joskus viisi. Taloyhtiössämme on yli kymmenen suunnilleen Ykkösen ja Kakkosen ikäistä lasta, joista peräti neljä ekaluokkalaisia tyttöjä. Aikamoinen jättipotti uusia ystäviä yhdessä talossa!

Ensimmäisinä viikkoina moikkailimme muita ujosti pihalla. Seuraavina aloimme tavata sattumalta iltaisin taloyhtiön leikkipaikoissa. Lopulta puolen vuoden tutustumisen aikana olemme siirtyneet ns. kaikki samaa laumaa -moodiin, jossa ovet käy tiuhaan ja kengät unohtuvat vääriin koteihin. Tänään ovikello soi kahdesti ruoanlaiton aikana, ja lopulta sohvalla istui viisi lasta räkättämässä jollekin leffalle. Melko ihanaa.

Myös paikoin melko rasittavaa, jos ihan rehellisiä ollaan. Uusien kavereiden myötä säädön määrä kun ei ainakaan ole vähentynyt.

Keskellä oleva ihanus kestitsee meidän lapsia harva se päivä.

Uusiin ihmisiin tutustuminen ei nyt ensinnäkään käy lapsiltakaan aina ihan kivutta, ja tässä viime kuukausien aikana ollaan saatu toimia sekä amorina että erotuomarina kun lapset ovat hakeneet uuden ystävyytensä muotoja. Ensin ei millään keksitty mitään yhteistä tekemistä, sitten unohdettiin yksi kaveri toisen hinnalla, lopussa laastaroitiin milloin kenenkin polvea kun pyöräleikit kävi liian kuumana.

Nyt kun kaikki ovat keskenään kavereita, kärsimme pienestä runsaudenpulasta. Useana päivänä viikossa lastenhuoneessa heitellään leluja koko korttelin voimin ja ruokapöydän ympäriltä löytyykin yhtäkkiä seitsemän nälkäistä suuta. Voinksmä tulla teille syömään on muuten yllättävän yleinen kysymys, ja siihen on vaikea vastata et. Onneksi olemme tajunneet siirtyä eineksiin ja puolivalmisteisiin.

Omalla tavallaan tämä on mitä suurinta luksusta. Lapset viihtyvät vihdoinkin hyvin keskenään ja ne saa helposti ulos. Arkeemme on ilmestynyt yllättävää vapaa-aikaa aikuisille ja hurjasti touhua lapsille! On päiviä, jolloin meidän lapset menee moneksi tunniksi alakertaan touhuamaan, ja kauppareissuja joihin ei tarvitsekaan ottaa lasta mukaan kun voi vain laittaa seuraavan rapun naapurille viestin että katsotko meidänkin likkaa siinä samalla.

Toisaalta välillä tuntuu, että oma rauha on liian kortilla.Viisi lasta on aika paljon enemmän sotkua, ääntä ja meininkiä kuin kaksi. Vaativa työ, talokaaoksen haasteet ja huonosti nukuttu yö saavat joskus huokaisemaan syvään kun ovikello kilahtaa. Viimeisen parin viikon aikana huomasin pari kertaa ajattelevani ei taas, voidaanko olla vain meidän perheen kesken.

Sittenhän sen tajusin. Voin myös sanoa sen ääneen!

Kuvassa näkyvän parturin vaimo on kestinnyt meidän lapsi melko monta (kymmentä) kertaa.

On ihan ok sanoa että nyt ei sovi, tuletko vaikka huomenna uudestaan. Tai kertoa että tänään ei riitä kaikille ruoka, menkää omiin koteihinne syömään. Muistuttaa, että leikit siivotaan lopuksi ja komentaa kaikkia lopettamaan se sohvalla riehuminen.

Kesti kumman kauan tajuta, että (ei enää niin) vieraita lapsiakin voi ja pitää komentaa. Että on ok sanoa että nyt on muiden aika mennä omiin koteihin. Heti kun sen tajusi, helpotti. Meillä on edelleen lupa ja syy vaalia omaa rauhaamme ja vetää rajoja. Kaverit ei häviä mihinkään, elleivät sitten sinne omiin koteihinsa (mieluiten meidän vekaroiden kanssa).

Vaikka melko erakkoja omalla tavallamme olemmekin ja tämä yhteisöllinen elämä on siksi paikoittain vähän rankkaa, en enää mistään hinnasta vaihtaisi tätä tilannetta siihen Töölön umpioon, jossa emme puolentoista vuodenkaan aikana saaneet puhuttua kuin yhden perheen kanssa.

Jos joku siellä naapureista luki tämän niin terveisiä: tänne ovat teidänkin lapset tervetulleita aina. Paitsi silloin kun sanon ettei nyt sovi.

Sama pätekööt myös toisin päin!