Tietoa mainostajalle ›

Paniikkikohtaus, you suck

2 No tags Permalink

Lupaan palata kohta johonkin vähän kevyempään vaiheeseen, mutta viime päivien kokemuksien perusteella olen varma että tämä teksti on jollekin lukijalle tärkeä. Keskiviikkoisen väärän hälytyksen jälkeen homma on lähtenyt raivoisasti pahempaan, ja olen edelleen vahvasti lataamon puolella. Sydän on todettu terveeksi, mutta nyt on mieli lähtenyt johonkin ihan omalle seikkailulle. Niiden rytmihäiriöiden lisäksi olen kärsinyt paniikkikohtauksista. Yksi pahimmista niistä sattui lasten kanssa yksin jossain helvetin kuusessa, metsässä. Kyseessä ei tietenkään ollut mikään oikea hätätilanne, mutta sympaattinen hermostoni sanoi että niks ja naks, pakene tai taistele. Yhtäkkiä itkin hysteerisesti kädet tunnottomina keskellä Espoon metsää, hätääntyneen Ykkösen edessä.

Paniikkikohtaus. Siis mitä hittoa. En ole eläissäni kohdannut mitään näin heilauttavaa. Kohtauksen aikana tuleva pelko on voimakkuudessaan samaa luokkaa kuin kahdesti kokemani hetki juuri ennen uuden ihmisen ulospuskemista synnytyssalissa. Olen järkevä ihminen, liiaksikin, mutta tuon aallon keskellä pelkään hetkellisesti ihan aidosti tulevani hulluksi, kuolevani tai kumpaakin. Olen oman ruumiini muodostamassa vankilassa keskellä eteenpäin jatkavaa elämää. Miten muut ei huomaa että vajoan? Mihin voin paeta? Missä pelastusliivini?

Eräänkin päivän jäljiltä.

Ensin sydän alkaa hakata. Alkuun kuin ihan tavallinen rytmihäiriö, pian se pumppaa jo niin kuin olisit juuri aloittamassa ensimmäistä runoesitystäsi linnan juhlissa. Lopulta koko sydän tuntuu puskevan ulos rintakehästä. Rintakehä! Tuntuu kuin sen päälle alkaisi hiljalleen istua pari pientä norsua. Puristaa, enemmän ja enemmän. Kuinkahan paljon tälläistä kroppa kestää, mietit, ja sen myötä huomaat että hapensaanti alkaa vaikeutua elefantin alla. Keskität kaiken voimasi rauhalliseen hengittämiseen ja tajuat että saatat hengittää liikaa. Tai ainakin se voisi selittää sen että pää alkaa tuntua liian kevyeltä ja silmissä vähän sumenee. Ei helvetti, mähän pyörryn kohta. Mutta mennään ensin hetkeksi käsiin. Niistä on lähtenyt tunto. Miten voi selvityä, mietit, kun sydän hakkaa kiinni, henki loppuu, kuulo sumeutuu, kuume tuntuu olevan nousussa ja kaikki on vain yhtä pelonsekaista puuroa? Pitkältä tuntuvien minuuttien jälkeen sumeus hälvenee. Rytmihäiriö on vielä jäljellä ja hengitys pinnallista, mutta käsiin palautuu tunto ja silmiin näkö. Tässä kohtaa viimeistään alkaa hysteerinen itku. Samanlainen kuin sillä ärsyttävällä vollottajaäidillä ”About a Boy” elokuvassa. Naurettava, perusteeton, kurkkua puristava mutta rintakehän painetta helpottava itku. Tätä jatkuukin sitten ryppäyksissä seuraavat 2-4 tuntia. Kunnes seuraava kohtaus iskee. Ehkä tällä kertaa sen laukaisee jotain vakavaa, kuten lattialle tippunut maitotölkki. Se tulee olemaan taas varmaan tosi helppo pysäyttää, yhtä helppo kuin kurkkuun nouseva oksennus keskellä noroa. Mitä enemmän sitä ajattelee, sitä varmemmin se tulee. Hienoa, älä siis ajattele sekoavasi!

Jos tämä kaikki kuulostaa tutulta, suosittelen lämpimästi siirtymään heti pois tästä blogista tänne: Mielenterveystalon Omahoito-osioon. Luin sitä eilen, nyökyttelin ja helpotuin. Tämä ei ole outoa, erikoista, heikkoa tai hullua. Tämä on tavallista ja käsiteltävissä olevaa. Biologista reaktiota vaikeille tilanteille, pitkittyneelle kuormitukselle. Lukiemieni tekstien ja vinkkien ansiosta tämä päivä onkin vihdoin mennyt sekoamatta. Mutta arvatkaa pari kertaa, minkälaista apua lääkäri tarjosi maanantaina kun makasin hänen huoneessaan yhden kohtauksen jäljiltä? Lääkkeitä (betasalpaajia, tuttua kamaa jo rytmihäiriöiden ajalta). Isoa purkillista. ”Ota näitä kato aina kun tarvii. Voit ottaa vaikka 12 päivässä”. En ihan uskonut tähän 12 pillerin taktiikkaan, joten pyysin päästä lisäksi psykologin juttusille. Sain lähetteen ja yhden päivän sairaslomaa. Se ei riitä. Vaikka itse paniikkikohtaukset tämän päivän perusteella tuntuvat olevan hallinnassa, sydän hakkaa edelleen rytmihäiriöisenä valtaosan päivästä. Olen edelleen kireällä viritetty kumppari, ylikuormittuneessa tilassa, joka ei pillereillä hälvene. Haluan buutata itseni ennen kuin palaan taistelukentille intoa täynnä. Lisäksi haluan selvittää, onko se vanha rytmihäiriö jotenkin muuttunut. Marssin siis vielä huomenna uudestaan lääkäriin (ehkä tällä kertaa luhistumatta) ja pyydän lisää tutkimuksia.

Homma ei ole siis vielä ihan hallussa, mutta ainakin hoidossa. Suunta on ylöspäin, ja tänään sain jo itseni kiinni tästä yksinkertaisesta huuliliikkeestä*:

En ole hullu, enkä kuolemansairas. Huh. Lähinnä väsynyt ja liian pitkään sinnitellyt. Ei ole muuten eka kerta. Mutta tällä kertaa aion ihan oikeasti hoitaa itseni kuntoon, ennen kuin annan näennäisten velvollisuuksien kutsua taas mukanaan. Mietin tarkkaan jopa positiivisten kuormitusten tuomaa meilihyvää suhteessa rasitukseen, ja jätän varmasti muutamat juhlatkin välistä. Siivoamisesta puhumattakaan. Perjantain koittavaan Blogigaalaan menen, koska harvoinpa sellaiseen saa Avec-kutsua Suomen suurimmalta kulttuurisakateemisyhteiskunnallisen perheblogin kirjoittajalta. Ehkä vain kerran, ainakin tämän kokemuksen jälkeen. Vapise, Katja

*Huomaa oikeaoppinen clickbait. Jos et jo seuraa Klikinsäästäjää, tee se nyt. Priceless.

2 No tags Permalink
2 Comments
  • Anonyymi
    toukokuu 22, 2016

    Pari vuotta sitten olin kävelyllä poikani kanssa metsässä, ja sydän alkoi pamppailla ja tuntui että se hyökkää ulos rinnasta. En ollut moista ennen kokenut ja luulin kuolevani. Soitin ambulanssin kun en keksinyt paniikissa muutakaan, ja sen tulo tuntui kestävän ikuisuuden. Hoitaja totesi tutkittuaan "ne on ne ruuhkavuodet", minä en uskonut. Kuvittelin pitään että mulla oli sydämessä vikaa. Hävetti kertoa kellekään näistä ajatuksista,en halunnut näyttää heikkouttani. Mutta pikkuhiljaa aloin uskoa että kaikki on ok, kun mitään oireita ei enää sen kummemmin tullut. Silloin tällöin kaupassa menin paniikkiin, jos en löytänyt heti jotain etsimääni. Työpaikan vaihto, liikunnan lisääminen ja pojan kanssa touhuaminen auttoivat.
    Nyt pari viikkoa sitten sain taas kohtauksen, sydän hakkasi ja tärisin. Paniikki vain valtasi kropan enkä enää hallinnut sitä. Se on paskamainen tunne. Jälkeenpäin naurattaa kaikki ne ajatukset, mutta niille ei vaan voi mitään. Minulla on ollut paljon muutoksia elämässä; ero, lähisukulaisen kuolema.. Ja kaiken sen keskellä vaadin itseltäni ihan liikaa, pitäisi jaksaa töissä ja kotona lapsen kanssa. Silloin kroppa reagoi juurikin näin.
    Sattumalta löysin blogisi ja voi kiitos, tästä oli paljon apua ja helpotusta! Paljon voimia sinulle ja hyvää kesää!
    -Jenski

  • Valeäiti
    toukokuu 22, 2016

    Huh, kuulostaa todella siltä että sullakin tota kuormaa on ihan riittävästi eikä siis mikään että paniikit valtaa. Se on kyllä niin persehommaa se, kun jotenkin pää kuitenkin tajuaa että tämä nyt on vain tälläinen kohtaus mutta se ei auta yhtään. Sama kuin sanoisi itselleen kauhuleffassa että "tämä on vain elokuvaa". Tunne on aina totta.

    Sulle kovasti voimia ja toivon että kohtaukset helpottaa!