Tietoa mainostajalle ›

Vehkeet ei määritä luonnetta

Hän liikuttuu elokuvista, rakastaa pukeutua mekkoihin ja käyttää mieluummin pinniä kuin ponnaria kihartuvissa hiuksissaan. Leikkii autoilla ja hyppii sohvalla, rakentaa legoja tarkkaan ja kärsivällisesti, muttei jaksa paljon kyniä kattella. Puhuu paljon tunteistaan ja oppi lukemaan neljävuotiaana.

Onko hän tällainen koska on poika vai koska on Kakkonen?

 
Hän kiipeilee puissa, pyöräilee itsensä läpimäräksi hiestä ja haluaa katsoa netistä limavideoita. Rakentaa sekä Lego Friendsejä että tekniikkalegoja, piirtää ja juoksee ympäri pihaa huutaen. Ei tykkää käyttää mekkoja, koska niissä on vaikea kiipeillä ja haluaa pitää tukan auki, ilman harjausta. Puhuu vain vähän omista tunteistaan, mutta on herkkä huomaamaan muiden tunnetilat. Hoitaa nukkeja ja tutkii tekniikkaa.

Onko hän tällainen koska on tyttö vai koska on Ykkönen?

Sukupuolesta tehdään edelleen aika iso ihmistä määrittävä asia. Jos olet mies, et varmaankaan jää lasten kanssa moneksi vuodeksi kotiin. Jos olet nainen, et varmaan halua tavoitella tätä vaativaa työtä.

Todellisuudessa jalkojen välistä löytyvät vehkeet eivät määritä luonnetta. Nainen voi olla kunnianhimoinen, voimakastahtoinen ja puhumaton. Mies voi liikuttua herkästi, hoivata mielellään muita ja tietää parhaiten lasten kuulumiset. Kyse on luonteesta, ei sukupuolesta.

Tämähän ei tietenkään ole vielä kaikille ihan selvää.

Alkuvuodesta raahasin podcast-studiooni Katjan puhumaan aiheesta. Ajattelin, että olisimme puhuneet naisten asemasta työelämässä, mutta päädyimme aika pian puhumaan miesten asemassa perheessä. Siitä että perheen sisäkehään on tosi vaikea päästä.

Töistä ei anneta olla poissa tai kaverit eivät pidä sitä coolina. Paineet ja vanhempain vapaiden rakenteet ajavat olemaan se työsskäyvä osapuoli, joka jää väistämttä vähän ulkokehälle. Kaikkea ei voi tietää yhtä hyvin kuin päätyökseen lapsia hoitava puoliso.

Jos sinne sisäkehälle jotenkin pääsee, joku vittuilee. Työkaveri tai neuvolan lääkäri. Miehen rooli on ahdas: ei saisi olla tunteellinen, valita lasten vaatteita tai tehdä bataattisosetta, mutta silti pitäisi osata kengännumerot ulkoa.

Minä en muista ulkoa. Miksi isän pitäisi?

Päätimmekin Katjan kanssa perustaa miesten emansipaatioliikkeen. Mitä se tarkoittaa ja miksi siihen liittyy liskopuvut selviää alta. Nämä 26 minuuttia ovat sellaiset, jotka todistetusti kolahtavat myös sinne perheen ulkokehälle, sille miehelle joka asuu teillä. Lämmin kuuntelusuositus vaikka yhteisenä iltapuuhana!

Jaksoon pääset myös tästä. 

6 Comments
  • pilami
    huhtikuu 12, 2017

    Siis hä?! Mikä vanhemmuuden mitta on se että muistaa lapsen kengännumeron ulkoa? Jepjep.
    Hämmästyin taas kerran. Mä koen että meidän perheessä ollaan aika vapaita näistä mies – nais -asetelmista. Tai siitä että poikiamme ohjattaisiin johonkin muottiin sukupuolensa takia. Enemmän yleisellä tasolla pohdintaa aiheuttaa se mihin lasta kannustaa: siihen jossa se on hyvä vai sitten kokeilemaan jotain missä ei ole niin hyvä, että kehittyisi sit siinä. Tää on mun mielestä oikeasti aika haastavaa välillä. Kaksi poikaa kun olen synnyttänyt niin on tosi hyvin konkretisoitunut se että ei tosiaan ole vain yhdenlaisia poikalapsia.

  • Valeäiti
    huhtikuu 12, 2017

    Mä kans vähän häkellyin. Ehkä eniten toi "Hyvä iskät!" oli jotenkin niin alentuva…kovasti sitä yrittää itsekin ottaa lapset tasapuolisesti huomioon ja kannustaa mutta vaikeaa se on, niiden luonne-erojen takia juuri.

  • Heli
    huhtikuu 13, 2017

    Hyvä teksti, ja podcast oli taas kerran loistava. Mut ostikkoon haluaisin kommentoida sen, etteivät vehkeet välttämättä määritä edes sitä sukupuolta. On lukematon määrä ihmisiä, jotka kokevat olevansa eri sukupuolta, kuin mitä housuihin kurkkaamalla voisi arvata. Tai heitä, jotka kokevat olevansa monen sukupuolen välissä tai ei mitään sukupuolta. Ihan vain tällainen hc tasa-arvokommentti tähän 😀 mut kuten sanoin, kaikin puolin loistavat teksti ja podcast taas kerran, kiitos kun ajat tasa-arvoa! <3

  • Valeäiti
    huhtikuu 13, 2017

    Heh, melko hc! 🙂 ihan oikeassa toki olet, otsikosta vaan ei ehkä olisi tullut ihan yhtä naseva tämä huomioon ottaen 🙂 silti totta, oli siellä jalkojen välissä mitä vain, se ei välttämättä määritä yhtään mitään. Hyvä muistutus!

    Kiitos kauniista sanoista <3

  • Anonyymi
    huhtikuu 13, 2017

    Helin kommenttiin jatkan: kyllä, näin on. Tyttärelläni on bestis (tai, no, yksi noin viiden sisäpiiririnkiin kuuluvien parhaiden kavereiden porukassa), joka on vehkeiltään poika, mutta mitä ilmeisimmin elää sukupuolten välissä, omaa identiteettiään hakien – sillä tavalla kuin alakouluikäinen nyt osaa ja voi. Leikkivät todella usein meillä koulun jälkeen ja hän on leikeissä "äiti", "tanssija", "sisko" ja niin edelleen ja pukeutuu ja käyttäytyy leikeissä aina sen mukaisesti. Lapset eivät tätä ihmettele (tosin, epäilen, että muut pojat saattavat, hän ei paljon poikien leikkeihin ilmeisesti osallistu), tyyppi on osa jengiä ja kaikilla on muutenkin monenlaisia mielikuvituksellisia rooleja. Hänellä roolit vain useammin kuin muilla ovat vastoin omaa fyysistä sukupuolta. Minusta on MAAILMAN SIISTEINTÄ, että tytöt ottavat hänet rinkiinsä, tukevat eivätkä ihmettele, osallistavat häntä omana itsenään. En ole tietenkään koskaan kommentoinut mitään (edes tästä cooliudesta), vaikka huomaan jossain takaraivossa välillä malleja, joihin meinaan ajatustasolla takertua.
    Toivon sydämestäni, että ystävyys jatkuu teinivuosiin saakka, ja tytöt voivat olla mukana edelleen varmasti potentiaalisesti rajumpinakin identiteetinhakuvuosina. Tämä kokemus lapsesta, joka jo alle kymmenenvuotiaana osoitti näitä merkkejä, jotka tuntuvat iän myötä ehkä vain vahvistuvan, auttaa kyllä todella paljon ymmärtämään sitä perustavaa laatua olevaa henkilökohtaista "erilaisuutta", joka ei todellakaan ole oppimisen tulosta, sairautta tai eheytettävää (ja-mitä-näitä-nyt-on) . Ugh.

    Vähän off-topic. Mutta tasa-arvo on tärkeää. Mun mies osti lapselle uudet kengät just pari viikkoa sitten ohimennen töistä tullessaan (olisin kyllä ostanut keväisemmät kuin juur-nyt-sopivat jykevät Timberlandit (jotka ei varmasti sovi jouluna enää), mutta… en sanonut mitään).

    Näihin molempiin yllä mainittuihin esimerkkeihin on sanottava, että eniten mun on pitänyt opetella "sanomattomuutta", että en ihmisten toimien edessä AINA kommentoisi ja sanoisi omaa näkökulmaani. Pätee erityisesti puolison toimiin kotona. Se auttaa tasa-arvoasioissa, koska silloin kritiikin kohde jatkaa yrittämistä eikä luovuta kritiikin alla… Mutta vituttaahan se aina kun se tekee _väärin_.

  • Valeäiti
    huhtikuu 16, 2017

    Meidänkin perhe tuntee iloksemme muutaman lapsen, joka ilmoitti jo aika pienenä ettei olekaan oikeasti tyttö / poika. Maailman siisteintä on ollut se että kaikkien lasten lähipiiri on suhtautunut todella, todella hyvin asiaan ja lapsillehan tämä on tietysti täysin normaalia. Ei niitäkään ne vehkeet niin paljon kiinnosta.