Tietoa mainostajalle ›

On aika ihanaa kun kotona on aina joku

Juteltiin eilen PING Studiossa vastikään eronneen Einon (<3) kanssa parisuhteista ja niiden päättymisestä. Keskustelussa sivuttiin mm. sitä kuinka yksinäisyys iskee eron jälkeen. Yksinäisyys. Mitä se olikaan? Löysin omasta elämästäni taas yhden normaalin, josta ei aina muista olla kiitollinen: minä en todellakaan ole yksinäinen. En sitten millään. Jopa siinä määrin, että yksinolosta on tullut luksusta, jota joskus kaiken kiireen keskellä kaipaa.

Sellaista oikeaa, liiallista itsenäisyyttä huutavaa yksinäisyyttä en enää meinaa edes tajuta olleen, vaikka itsekin olen vuosikaudet kokenut olevan maailmassa lopulta aika yksin. Muistan miltä tuntui tulla illalla kotiin ja nähdä kaikki tavarat ihan samalla paikalla, mihin ne aamulla jätin. Se masensi joka kerta. Että mitä järkeä tässä on, miksi laittaa tavaroita sitten edes paikalleen tai pedata sänkyä? Tuntui tyhmältä tehdä mitään. Laitoin usein telkkarin päälle taustameluksi, silloin oli vähän kuin joku muukin olisi paikalla. Nukahdinkin usein telkkarin ääreen, tuntui kurjalta sulkea loota ja olla ihan hiljaisessa ja pimeässä kämpässä. Illat olivat ajan kuluttamista, matkaa kohti seuraavaa aamua, jolloin siirtyisin taas johonkin paikkaan tekemään jotain, joidenkin ihmisten keskelle. Olemaan jotain.

Niistä illoista on jäänyt kyllä aika surullinen muisto. Miksi olin niin yksinäinen, vaikka ison osan päivistäni vietin niin kovin sosiaalisesti? Miksi minua vaivasi se että kaikki asunnon äänet ja valot olivat minun tuottamia?

Enkä minä edes ole ollut koskaan sillä tavalla syvästi yksinäinen, etteikö elämässäni olisi ollut viiteryhmiä, porukoita, ystäviä. On aina ollut. Yksinäisyyttä on paljon syvempääkin. Vahvaa ja kestävää, elämääkin määrittävää.

Silti se iltayksinäisyyskin oli aika vaikea rasti kantaa kaltaiselleni seurustelijatyypille. Jos ei ole ketään kenen kanssa kerrata edes vähän päivän tapahtumia, tuntuu elämä pikkuisen tyhjemmältä.

Tästä ei pitänyt tulla teksti yksinäisyydestä vaan teksti parisuhteista. Tämä yksinäisyyden korvaaminen vankalla kumppanuudella vaan taitaa olla mulle aika arvokas osa parisuhdetta, vaikken sitä tajunnutkaan aktiivisesti muistaa! On tosi arvokasta että joku valitsee tulla mun kanssa samaan kotiin joka ilta, herätä viereltä joka aamu ja vaihtaa ainakin ne kolme sanaa (kumpi hakee lapset?) kerran päivässä.

Parisuhde on toki paljon muutakin kuin saman tilan jakamista. On kaiken maailman hipsuttelua ja romanttisia elkeitä, tai sitten ei ole jos niitä ei halua. Voi olla seksimistä (Ykkösen uusi sana) paljon, vähän tai ei ollenkaan; hiljaa vietettyjä saunailtoja, hurjasti yhteisiä deittejä tai hervotonta nauramista ja riitoja WhatsAppissa.

Jokaisella parilla omansa, kuten Laura hienosti tekstissään kuvaa. Parisuhteen toimivuuden voi päättää tasan kaksi ihmisestä, ja sekin on yleensä parempi tehdä yhteisesti.

Meillä on monta eroavaisuutta Insinöörin kanssa ja 12 vuoden aikana on ehditty kumpikin löytää aika iso nippu ärsyttäviä piirteitä toisessa. Ollaan kasvettu ja muokkaannuttu joka suuntaan niin kuin Päivikin kirjoittaa, mutta edelleen yhdessä tätä matkaa tarvotaan.

Nakutellaan iltatöinä tietokoneitamme saman pöydän ääressä ja maksetaan yhdessä sitä jumalatonta asuntolainaa. Meidän arjessa ei ole mitään ihmeellistä, mutta se että ollaan tässä elämässä yhdessä rinta rinnan tekee tästä kaikesta sittenkin aika ihmeellistä.

Jaapatettiin näistä parisuhdeasioista noiden kahden yllämainitun fiksun rouvan kanssa Valeäidin nauhoitusten kuudenteen jaksoon puolen tunnin verran. Settiin mahtuu tietysti aivan hervotonta naurua ja hetkellisiä ajatuskatoksia mutta myös paljon viisautta, sanon minä. Ei niinkään minulta vaan noilta muilta.

Jaksoon pääset tästä.

PS. En tiedä onko Insinööri vielä tota jaksoa kuunnellut, mutta se silti otti ja yllätti mut tässä yksi päivä. Varasi jonkin ihmeellisen retken meille ja teki vielä lattialle tuolla ylhäällä näkyvän romantillisen tervehdyksen raksajätteistä! On se aikamoinen velikulta!

Kaikilla lapsilla on oikeus oppia olemaan kiusaamatta

Olen ollut koulukiusattu, niin kuin varmastikin aika iso osa teistäkin. Menneiden aikojen kouluissa kiusaaminen oli osa elämää, jossa aikuiset totesivat apua pyytävälle lapselle “Älä välitä, lapset nyt ovat sellaisia”. No eivät ole ja siitä tämä teksti kertoo.

Kiusaamisen kohteeksi joutuminen on aivan hirveää. Kiusatulta varastetaan osa omasta arvosta, laitetaan kyseenalaistamaan oma paikka ryhmässä ja muiden hyväksynnän ansaitseminen. Pitkään kestäneestä kiusaamisesta jää rumat jäljet, jotka vaikuttavat pahimmillaan loppuelämän. En ole ihan pahimpaan itse joutunut, mutta vaikea tämä aihe minullekin on ja säpsähdän joka kerta kun kiusaamisesta puhutaan.

Puhun siitä nyt sitten kuitenkin itse, koska se on tärkeää. Haluan tehdä kaikkeni, etteivät minun lapseni joudu samaan – kummallekaan puolelle ilmiötä. Haluan myös, että kiusaamisesta puhuttaisiin enemmän niin kuin tässä mainiossa Hesarin artikkelissa, jossa kasvatustieteen tohtori Laura Repo hienosti tiivistää:

”Kiusaaminen ei ole kenenkään ominaisuus tai piirre. [..] Kaikilla lapsilla on oikeus oppia olemaan kiusaamatta”

Minusta tuo on ihanasti sanottu. Että kaikilla on oikeus oppia olemaan kiusaamatta. Väärän käytösmallin välttäminen on siis taito,  jota harjoitellaan. Artikkelin pääviesti onkin todella tärkeä: kiusaajan tai kiusatun rooli syntyy aina ryhmässä. Ja vain ryhmässä näitä asioita voidaan ratkaista.

Kun omaa lasta kiusataan, tuntuu kuin oma sydän puristuisi hengiltä jonkin rautaisen otteessa. Kuinka en pysty suojaamaan lastani tältä tuskalta? Miten saan sen loppumaan? Tilanne ei ole helppo silloinkaan jos oma lapsi onkin se joka kiusaa. Miksi pieni ihmeeni toimii näin, en tunnista tuota ihmistä, tämä ei voi olla totta! En minä häntä näin ole kasvattanut! Tekee mieli huutaa maailmalle että ei hän tällainen oikeasti ole.

Silti se omakin rakas ja herkkä, hyvin kasvatettu ja ehkä jopa aiemmin kiusattu lapsi saattaa yhtäkkiä itse olla se kiusaaja. Ryhmän tilanne saattaa johtaa siihen.

Mistä ihmeestä se kiusaaminen sitten tulee ja onko se pakollinen paha ryhmässä? Kysytään ammattilaisilta! Kutsuin podcast-studioon kaksi opettajaa, toisen koulusta ja toisen päiväkodista. Me puhuimme pitkään ja hartaasti tästä asiasta, lopulliseen jaksoon päätyi puoli tuntia asiaa. (Löydät linkin jaksoon myös tämän tekstin lopusta.)

Minulle jäi nauhoituksista levollinen mieli. Nyt uskon kiusaamisen estämiseksi olevan paljon työkaluja, jotka kyllä tepsivät etenkin jos kasvatusalan ammattilaiset ja lasten perheet tekevät tiivistä yhteistyötä.

Silti mietin, että omien kokemuksieni mukaan kiusaamisesta puhuttaessa liikutaan kuitenkin edelleen usein hyvin voimakkailla luokituksilla. Keskustelussa ei olekaan lapsia vaan kiusaajia ja kiusattuja. Mutta kun asia ei onneksi ole niin. On lapsia, jotka käyttäytyvät eri tilanteissa ja ryhmissä eri tavalla. Joskus oikein, joskus väärin.

Kiusaaminen on verbi, ei luonteenpiirre.

Minä uskon, että yksikään lapsi ei ole paha, eikä kukaan ole kiusaaja. Joku kiusaa ja toista kiusataan, kyllä. Mutta ne ovat ajassa ja paikassa kiinni olevia asioita, eivät ihmisen sisimpään kiinnitettäviä ominaisuuksia. Lapset ovat aina lapsia. Eivät koskaan pahoja, ilkeitä, kostonhimoisia tai katkeria. Aikuisten tehtävä on opettaa toimimaan oikein ja siinä meidän on tehtävä töitä yhdessä päiväkodin tai koulun aikuisten kanssa.

Ainakin näillä Valeäidin nauhoituksissa tavatuilla kasvatuksen ammattilaisilla on kyllä rautainen ote kiusaaminen taltuttamiseen. Uskon ja toivon että näitä opettajia löytyy Suomesta vielä paljon lisää ja että meillä on kaikki mahdollisuudet tehdä tästä sukupolvesta sellainen, jolle kiusaaminen on harvinainen, erikoinen asia.

Ettei kiusaaminen olisi jotakin niin tavanomaista että tämänkin tekstin lukijoista suurin osa muistelee nyt omia traumojaan.

Jaksoon pääset tästä:

Miltä synnytys tuntuu kätilöstä?

Valeäidin nauhoitukset on tällä tuotantokaudella saanut hirmuisesti uusia kuuntelijoita ja paljon hyvää palautetta – kiitos kummastakin kovasti! On ilo huomata, että oma tekeminen kehittyy ja viihdytte ohjelman parissa.

parhaat podcastit

Tällä viikolla julkaistiin toisen tuotantokauden neljäs jakso, jossa Heli kertoo kätilön silmin synnytyksestä. Mukaan mahtuu muutama aivan todella yllättävä juttu (vauva pikkuhousuissa mainittu!), pientä lempeää kritiikkiä lääkärikuntaa kohtaan ja nippu hyviä vinkkejä synnyttäjille synnytyslaulusta isien valmennukseen. Puhumme myös työn vaikeita puolista ja pohdimme sitä iänikuista: kuinka kauan tässä pitää oikein ponnistaa turhaan ennen kuin todetaan että leikattava on?

Saamani palautteen perusteella uskallan suositella jaksoa kaikille, myös lapsettomille ja isille!

Varoitus kuitenkin: eräs nimeltä mainitsematon, jo kolmesti synnyttänyt kertoi haluavansa tämän kuunneltuaan mennä uudestaan synnyttämään. Ehkä hän on hieman kajahtanut, tai ehkä Heli oli vain niin vakuuttava. Toisaalta eräs toinen nimeltä mainitsematon, kohta kolmannen kerran synnyttävä löysi myös tästä paljon kiinnostavaa! Mutta sitten eräs nimeltä mainitsematon jo synnytyksensä hoitanut närkästyi hieman.

Mitähän mieltä sinä tulet olemaan? Mene ja kuuntele itse!

Jaksoon pääset tästä:

Ja vielä siltä varalta, että olette missanneet edelliset jaksot, tässä vielä kolme ensimmäistä:

Ensimmäisessä jaksossa isyydestään kertoo lukemattomia fanipalautteita kerännyt Jani Toivola, jonka ääni on kuulemma täydellinen ja tämän jakson olisi haluttu olla vielä paljon pidempi:

Toisessa jaksossa ihana Elina kertoo perheensä surullisen tarinan kohtukuolemasta jaksossa, joka päättyy aurinkoon ja toivoon (huom: jakson kuuntelusta menee 0,20€ Elinan hyväntekeväisyyteen!)

Kolmannessa, lööppeihin yltäneessä jaksossa Anna Puu kertoo avioerostaan. Spoiler alert: ei siinä mitään lööpin arvoista ollut, mutta äärimmäisen kiinnostava jakso kuitenkin!

Viidennessä jaksossa ensi viikolla sukelletaan sitten kiusaamisen maailmaan lastentarhanopettajan ja luokanopettajien silmin. Kuuntelen sitä tässä samalla ja voin kertoa että siitäkin tulee kova! Tiistaina kuullaan!