Tietoa mainostajalle ›

Netissä on välillä kurjaa. Voiko lapset päästää sinne?

Simppeli Sormiruokakeittiön Marjutin kännykkään saattaa illalla piipata viesti, jossa kerrotaan hänen pilanneen jonkin toisen ihmisen päivän olemalla liian täydellinen äiti.

Marjut on joutunut kohtaamaan netin nurjaa puolta omassa some-työssään ihan riittävästi. Ikävää kommentointia, henkilökohtaisia loukkauksia – ja jopa yksi rikosilmoitukseen asti yltänyt tapaus. Siis sormiruokailun takia.

Enkä minäkään aina pelkkiä mukavia kommentteja saa. Tai kirjoita.

Keskusteluilmapiiri on ehkä muutenkin nykyään armottomampaa kuin ennen, mutta etenkin netissä se näkyy ikävällä tavalla. Hetkelliset tunteet sylkäistään saman tien ulos kommenttina, joka satuttaa, yllyttää, myrkyttää. Ei aina, eikä kaikki, mutta liikaa silti. Voiko tänne edes edes lapsiaan laskea?

Tapasimme Marjutin kanssa podcast-studiossa keskustellaksemme nihkeyksistä ja mitä ne isommassa kuvassa tarkoittavat.

Kummallista kyllä, tämä aihe oli yksi kauden vaikeimmista. Tuntuu vaikealta puhua siitä, kuinka vaikeaa on nykyään puhua. Jokainen lause pyörii mielessä ennen ja jälkeen sen sanomisen kun kelaan, sanonko nyt taas jotain sellaista josta joku muu voi raivostua.

Me ihmiset viestimme ihan koko ajan toisillemme, myös silloin kun emme puhu tai kirjoita. Asentomme, ilmeemme, eleemme ja sanamme ovat kaikki yhtä isoa muovailuvahaa, jolla me yritämme kertoa jotain ja vastaanottaja tulkitsee sen juuri niin kuin hänellä sillä hetkellä on mahdollista.

Ei ole olemassakaan täydellistä viestiä ja yksioikoisen helppoa tapaa viestiä.  Tavallisessa keskustelussa me vielä jotenkin tunnumme tämän ymmärtävän. Sanomme anteeksi en ymmärtänyt, rutistamme kulmiamme kun närkästymme tai tuhahdamme kun joku sanoo jotain oikein kurjaa. Annamme jo ennen riitaa monta mikrovastausta, jolla kerromme toiselle että viesti meni nyt matkalla rullalle, yritä uudestaan.

Netissä mitään mikroilmeitä ei ole, eikä armoa aina anneta. Pahimmillaan viesti tulkitaan, siitä raivostutaan ja siihen vastataan, kovaa. Äkkiä myrsky on valloillaan eikä kukaan enää edes muista mikä alkuperäinen asia ehkä oli.

Tätä tapahtuu kaikkialla. Mustan huumorin twiitti voi johtaa potkuihin yhden lennon aikana, yksi prom dress kuva voi johtaa tappouhkauksiin ja laiska uutisointi pilaa musiikkiuran. Bloggaajina me näemme tätä ehkä vielä keskivertoa enemmän. Otamme vastaan joskus asiallista, joskus turhan tiukkaa ja joskus aivan poskettoman kamalaa viestintää vihaisilta kuulijoilta, lukijoilta, katselijoilta.

Mitäs läksitte, voi nyt sanoa. Itepähän laitat ne juttusi nettiin. Kyllä kyllä. Tiedostamme riskimme. Mutta silti halusimme jutella aiheesta meidän kokemuksiemme valossa ja miettiä, mitä tämä tarkoittaa lapsillemme ja meille vanhempina? Kuinka kasvattaa ja valmentaa lapsia niin että väärinymmärrysten luvattu maa ei muutu vaikeaksi ja kipeäksi?

Luvassa varovaisia sananvalintoja, ympäripyöreää kiertelyä ja silti varmaankin muutama vähän väärin valittu lause. Osallistukaa keskusteluun, tämä on vaikea aihe!

Jaksoon pääset tästä ja alta suoraan:

Kuvissa yritän viestiä olevani kuuma, hauska JA älykäs.

Kun olet jo vähän rikki ja joku tulee ja liimaa

Oletteko huomanneet, että joskus tulee saa armoa juuri silloin kun meinaa voimat loppua? Juuri kun ajattelet, että perhana nyt en enää jaksa, otan breikin niin silloin tulee joku ja kannustaa, helpottaa, tukee?

Tietysti paaaaljon paljon enemmän käy sitä että just kun ajattelet asioiden helpottavan, tulee noro. Ja täit. Mutta ei siitä nyt tänään.

Nyt muistellaan sitä kun maailmankaikkeus ja ihmiset päättää näyttää pientä valoa, houkuttelee puskemaan vielä pikkuisen.

Yksinäisenä hetkenä saat soiton ystävältä, joka halusi vain vaihtaa kuulumisia.

Lapset tulevat halimaan kun valmistaudut taistelemaan pukeutumisesta.

Kuulet olevasi tärkeä.

Joku kehuu väsyneimpänä aamunasi että näytät kauniilta.

Tuntematon kanssakulkija väläyttää tsemppihymyn kun raahaat raivoavaa mustekalaa ohi kaupan karkkihyllyn.

Joku kiittää sinua avusta kun luulit olleesi kaikille nihkeä.

Sinut valitaan Vuoden Parhaat shortlistalle.

”Content – The most jaw-dropping stories achieved by next level storytelling combined with a great strategy.”

Viimeinen ei ehkä ole kovin yleinen, ei minulle ainakaan. Mutta niin vain siellä se on, minun pieni podcastini – PING Festivalin kolmen parhaan joukossa kategoriassa Content. Parin viikon päästä selviää kuka voittaa, mutta kyllä mä nyt voitin jo nyt.

En ole varmaan vielä kertonutkaan teille, mutta tämä podcastin tekeminen on oikeasti ihan todella vaikeaa. Pitää puhua rennon luontevasti (vaikka vieraana olisi Jani Toivola), miettiä eteneekö tarina, sanottiinko jotain hassusti, naurattaako tämä ketään, saanko kysyttyä kaiken minkä halusin, emme kai loukkaa ketään, enhän puhu väärillä termeillä, paljonko aikaa on mennyt, saiko tuosta selvää ja mistä vielä voitaisiin puhua?

Lopputulos on aina vähän jännittävä, eikä editointia voi juuri tämmöisessä konseptissa tehdä. Joka ikinen tiistai mulla on ihan hirvittävä paniikki päällä kun mietin tykkäättekö te päivän jaksosta.

Jokainen viikko on iso riski.

Mutta juuri nyt on taas semmonen fiilis että F**C YEAH! Ja taas jaksaa painaa, ottaa riskiä ja avata suunsa mikrofonin edessä.  Kiitos <3

Se toinen tarina kaksosista

Pyysin Suomen ehkä tunnetuinta kaksosten äitiä, Hanna G:tä kanssani podcast-studioon joskus kauan sitten. Olin raapustanut omiin muistiinpanoihin jo viime keväänä aiheen ”monikkoperheet” ajatellen, että siinä jaksossa käytäisiin läpi sitä uskomatonta hulabaloota mikä useamman vauvan lottopotista syntyy.

Ajattelin mielessäni järisyttävää raskausvatsaa (koska olin itse jo yhden kanssa melko…laajentuneen tuntuinen), hankalia uloslähtöjä, taukoamatonta kakkashowta ja älytöntä sosesotkua. Halusin kuulla kuinka kahden yhtäaikaa itkevän sylinkipeän lapsen kanssa pärjää, miten imetys on mahdollista ja saako vauvavuoden aikana nukuttua yhtään. Kuinka mikään pyykkirumba voikaan riittää ja säilyykö tämän kaiken keskellä kertakaikkiaan järjissään.

Olen siis todella ennakkoluuloinen, myönnän. Mutta kun en tiennyt asiasta oikein mitään etukäteen! Lisäksi olin oppinut kaikkialta ympärilläni että kaksosten saaminen on ihan kamalaa. Kohdalleni on sattunut jopa yksi lääkäri, joka ultran aikana totesi että ”onneksi täällä on vain yksi, ei ihminen ole kyllä tarkoitettu useampaa kerralla saamaan.”

Mitä ajattelin elämästä kaksosten kanssa…

..ja miltä se Hannasta tuntui!

Suureksi yllätyksekseni Hannan pääviesti olikin se, että kaksosten saaminen on ollut heille tosi siisti juttu. Hanna kertoi kuinka he ovat arkensa organisoineet ja kuinka onnekkaita he ovat kun lapset ovat terveitä ja nukkuvat hyvin. Toki Hanna myös kertoi vähän muutakin, mm. siitä raskaudesta: Se oli hänellä aivan perseestä, alusta loppuun.

Alla linkatussa jaksossa kuuluukin varmasti minun hämmennykseni kun homma tuntuukin olevan aika jees. Että eikö tämä olekaan ihan kamalaa? Nyt jälkikäteen mietin että on se varmaan kamalaakin monesti ja monella (niin kuin muutenkin elämä pienten vauvojen kanssa), mutta että olipa kiva kuulla tämäkin näkökulma. Että hitto vie, siitä voi selviytyä! Isolla annoksella hyvää tuuria, erinomaisilla olosuhteilla ja hyvällä valmistelulla kaksosten kanssa elämä voikin olla (myös) tosi kivaa.

Ihan niin kuin tavallisen vauva-arjen kanssa. Se voi olla helppoa, voimauttavaa ja ihanaa, mutta myös musertavan vaikeaa, surullista tai yksinäistä. Masentavaa ja mustaa. Olosuhteet vaihtelevat ja jokaisella on oma tarinansa. Hannan ja Joonaksen tarina oli positiivinen, ja se on musta hienoa.

Vaikka olin ajatellut jaksosta aivan erilaista, oli lopulta tosi virkistävää kuulla iloinen tarina kaksosista ja vauva-ajasta ylipäänsä.

Kaikki eivät ole kokeneet jaksoa niin. Jotkut ovat kertoneet pettyneensä siihen, että monikkoelämästä kerrotaan helppo ja iloinen tarina, kun olemassa on myös niin monta vaikeampaa tarinaa. Ymmärrän tämänkin täysin. Minulle ainakin on ollut vaikea kuulla toisten onnellisia tarinoita silloin kun omat fiilikset ovat olleet täysin mustia.

Tässä jaksossa kuullaan kuitenkin vain yhden ihmisen tarina ja se on iloinen, onnellinen ja kepeä.

Kuuntele alta ja päätä itse mitä mieltä olet. Pyytäisin kuitenkin jokaista muistamaan että tässä on yhden ihmisen henkilökohtainen tarina, hänen perheensä arki ja elämä niin kuinka hän on sen kokenut. Jokaisella on omansa.

 

Ps: Tänään julkaistiin myös toinen podcast-jakso, jossa Linda kertoo elämästään Aspergerin kirjoa kantavan pojan äitinä. Siitä lisää myöhemmin myös blogin puolella. Lindan jakso ja kaikki 20 aikasemmin ilmestynyttä löytyy täältä. Viimeistään nyt kannattaa ottaa myös podcast tilaukseen iTunesin, Acastin tai minkä tahansa muun sovelluksen kautta – vielä kaksi jaksoa jäljellä!