Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Lasten saaminen voi olla kaikkea muuta kuin helppoa – ja se on ihan kamalaa

Lapsia ei todellakaan hankita, sen kai jo kaikki tietää?

Monessa perheessä lasta odotellaan paljon kauemmin kuin ajateltiin, toisissa kohdataan matkalla suuria suruja ja joissain suuri toive ei pääse koskaan toteutumaan. Minulla ei onnekseni ole mistään näistä kokemusta, mutta pienen sivukierroksen mekin jouduimme tekemään matkallamme kohti vanhemmuutta (kerron sen nyt tähän taustalle, mutta haluan korostaa että en millään tavalla rinnasta meidän tarinaamme tahattomaan lapsettomuuteen).

Oli tosi raskasta huomata, että tämähän oikeasti voisikin osua myös minun kohdalleni. Asia, jota en ollut oikeasti osannut vauvakuumeissani pelätä, jotenkin ajattelin että kyllä kai se onnistuu (antakaa anteeksi, olin 26). En edes tajunnut ajatella sitä, etten ollut koskaan elämässäni kokenut normaalia kuukautiskiertoa.

Kun lääkäri sitten pajautti että ”tuskin sinä luonnollisesti raskaaksi tulet, eihän sulla mitään ovulaatiota ole”, ehdin vetää aikamoiset kierrokset. Tulen muistamaan loppuelämäni kuinka seisoin ruskea paperipussi kädessäni lääkäriaseman oven takana perjantaisena iltapäivänä ja soitin pomolle mahdollisimman normaalia ääntä tavoitellen.

Tuijotin puhuessani seinää, etteivät ohikulkijat näkisi itkuisia silmiäni. Pyysin kepeästi, josko voisin skipata päivän viimeisen palaverin kun oli vähän flunssainen olo. Oikeasti kurkussa poltteli vain kipeät kyyneleet ja ajatukset olivat muovisessa kupissa siellä pussin sisällä. Spermanäyte. Lähete. Tutkitaan. 

Meidän tarinamme päätyi jo kahdeksan kuukauden päästä positiiviseen raskaustestiin ja terveeseen lapseen. Lopulta tavallaan helposti ja vain yhtä pientä lääkettä syöden. En silti uskaltanut koko raskauden aikana hellittää ajatuksesta että minussa on ehkä jotain vikaa, ja siksi ehkä tämä raskauskin voi vielä mennä pieleen.

Jos kahdeksan kuukauden pätkä saa miettimään jo tosi surullisia ajatuksia ja valtaa omasta arjesta valtavan palan, mitä se mahtaa olla kun todella kärsitään lapsettomuudesta, eikä vauvaa kuulu moneen vuoteen – tai ollenkaan? Kun keinovalikoimassa on IVF, inseminaatio, ja monta muuta asiaa joihin minä en koskaan joutunut Googlea tarkemmin tutustumaan?

No kamalalta kuulemma, ainakin yhden Valeäidin nauhoituksissa kuullun tarinan mukaan. Niin vaikealta että saatat löytää itsesi olemasta kateellinen jollekin, joka on saanut keskenmenon. Koska hän ainakin tietää että voi ylipäänsä tulla raskaaksi. Huh.

Tekstin loppuun linkatussa podcast-jaksossa jututetaan äitiä, jonka tie vanhemmaksi oli pitkä, mutta lopulta onnistunut. Jakso on ehkä vertaistukea toisille, tai mielenkiintoinen näkökulma yhdelle. Kolmannelle ehkä katkera fiilis siitä että tässäkin jututetaan entistä lapsetonta, sellaista jolle tämä lopulta kuitenkin onnistui.

Jakson myötä haluan lähettää lämpimät terveiset kaikille, jotka kantavat tahattoman lapsettomuuden surua.

Olen sydämeni pohjasta kiitollinen kahdesta terveestä lapsesta ja ymmärrän mikä onni se on että näin sattui käymään meille. Enkä hetkeäkään kuvittele meidän kokeneen lapsettomuutta, vaikka vilauksen siitä maailmasta näimmekin. Olen kovin pahoillani niiden puolesta, jotka ovat. Joiden matka on vaikea, raskas, pohjattoman surullinen tai lopulta turha. Jotka vuodesta toiseen katselevat vierestä.

Suurkiitokset Maijalle kun uskalsit tulla puhumaan kipeästä aiheesta!

Pääset jaksoon myös tästä. 

Lue myös: 

Kun lapsia naurattaa yritin

Mä pidin itseäni aika hyvänä lasten viihdyttäjänä ennen omia lapsia. Osasin hassutella lasten kanssa, keksin outoja juttuja ja jaksoin olla piilosillakin. Eräänkin vauvan sain nauramaan elämänsä ensimmäisen kerran! Se oli aivan nevoföget juttu! Sanoin silloin tyylikkään pessimistisenä että mistä vetoa etten saa tätä meidän omaa vauvaa sitten nauramaan kun se syntyy.

No sain, mutta meni siinä varmaan vuosi. Ykkönen on vaativin yleisö, jonka tiedän. Edelleen. On ehkä liian fiksu äitinsä jutuille. Omat lapset on myöskin siitä haastava hauskuutettava, että niiden kanssa hengataan aika paljon. Ihan jokainen hetki ei ole komediaa ja mukaan mahtuu pikkusen muitakin viestejä kuin nnnnakit ja muusi (signature move jolla nauratin kaikki vauvat 2010 asti. RIP naurut).

Olen myös ollut huomaavinani että mitä isommaksi nämä lapset kasvaa, sitä parempia vitsejä pitää kertoa. Ihan pelkkä pieruääni ei enää riitä.

Perun äskeisen, pierut toimii aina.

Mutta yleisellä tasolla homma on ns. nextillä levelillä. Kevätpörriäinen on sata kertaa hauskempi kuin mutsi ja tyypit keksii jo omiakin vitsejä! Päätin kuitenkin kokeilla onneani taas ns. vierailla vesillä ja kutsuin podcast-studioon kaksi minulle tuntematonta lasta jutellakseni vähän perheistä. Hain sellaisia ”Lapset kertoo totuuksia perheestä” juttuja ja kyllä niitä tulikin. Salaiset karkit mainittu!

Mutta lähdin myös hakemaan lasten naurattamista. Ajattelin että kyllä minä vanhana viihdyttäjänä nämä mukulat kikattamaan laitan.

Niin, kuten Ykkönen kyllästyneenä sanoisi, ei se nyt ihan niin mennyt. Tsekkaa alta miten mun kävi ja opit samalla miksi lapset ei viitsi käydä vessassa ja mikä räkä on parhaan makuista.

Pääset jaksoon myös tästä linkistä.

Erityinen, hieno elämä

”Det är lite som att tillhöra terrorbombgruppen. Vi kan en hel del om bomber, men det är näst till omöjligt att förebygga alla attacker. Också vi som kan mycket om bomberna gör mänskliga misstag som kan leda till explosioner.”

Sampo on eskari-ikäinen poika, joka on opetellut mekaanisesti oikeat ilmeet eri tunnetiloihin ja tarvitsee millintarkasti suorat saumat sukkiinsa. Sampon maailmassa väärän niminen ihminen voi olla arvaamaton pommi, joka räjäyttää elämän moneksi tunniksi raiteiltaan.

Sampo elää hyvää elämää autismin kirjon piirteiden kanssa, joiden vaikutuksesta elämäänsä Sampon äiti Linda kertoo terroristivertauksen kautta: äitinä hänestä on tullut mahtava pommien purkaja, mutta kaikkia pommeja ei voi ennakoida.

Omat tietoni autismin kirjosta tai oikeastaan mistään muustakaan erityispiirteestä ovat aika lailla median varassa. En tiedä lainkaan, mitä elämä erityisyyden kanssa voisi olla. Aavistan, että se on monelta osin ihan tavallista elämää, eri asetelmin vain. Ajattelen kuitenkin että erityisyyteen liittyy myös raskaita asioita – epäreiluutta, vaikeutta ja riittämättömyyttä, huolta ja suruakin.

Kehitysvaihtoehtoja, kuten Linda hienosti asiaa kuvaa, on tietysti monenlaisia ja haasteiden määrä sekä voima vaihtelee. En vieläkään tiedä kenenkään muun elämästä sen enempää, mutta ainakin sain todella mielenkiintoisen kurkkauksen autismin kirjoon Lindan kanssa jutellessani.

Linda oli vieraana Valeäidin nauhoituksissa ja kertoi perheensä elämästä niin kertakaikkisen kauniisti että olisin voinut jatkaa juttua vielä vaikka tunnin verran. Sain kysyä monta tyhmää kysymystä ja jokaiseen sain vastauksen.

Enpä olisi osannut aavistaa että Linda kertoo autismin piirteistä olevan paljon enemmän iloa kuin harmia. Tämä ja monta muutakin yllättävää, koskettavaa ja hauskaakin ajatusta syntyi tämän puolituntisen aikana, jonka löydät alta.

Jaksoon pääset myös tästä linkistä.