Kävimme läpi vanhoja valokuvia eräänä iltana kun pohdimme, miltä Kolmonen tulee näyttämään. Insinööri näytti kuvasarjan, jota hän otti Kakkosesta syntymän aikoihin. Joka päivä yksi kuva pienestä ruttunaamasta. Kuvien vierellä vilahti monta muutakin räpsäisyä vuodelta 2012 Insinöörin puhelimelta. Ruoanlaittoa, pottaharjoittelua ja mökin remppaa.
Oli mahtava nähdä niitä vähän arkisempia muistoja! Nämä kuvat oli ihan erilaisia kuin mitä sitä yleensä tietoisesti ottaa blogiin tai muuten vain. Monesta heräsi paljon isompia muistoja kuin mitä kuva ensisilmäyksellä antaisi ymmärtää. Yritin poimia muutaman tänne talteen, jotta näitä vähän arkisempiakin muistoja saisi itselle muistiin.
Alla 25 kuvaa vuosilta 2010 – 2018 sellaisena kuin ne koneelta löytyivät. Suurin osa ihan pienistä jutuista, joista on iso muistijälki. Sellaisia kuvia jotka nähdessäni muistan mitä ajattelin siinä hetkessä.
Talon piirustukset numero jotain. Sinänsä muutenkin kiva juttu että homma alkoi valmistua (paperilla) mutta lisäksi tästä kuvasta mulle tulee mieleen aikamme tässä vuokrakämpässä. Insinööri duunivaatteet päällä, luultavasti kiireellä kotiin suhanneena, arkkitehtimme Eve toisen puolen pöytää, lapset sekoilemassa olohuoneessa tai juoksemassa ympyrää jonka makkari, olohuone ja keittiö muodosti.
Muumimaailmassa 2014. Sitä aikaa kun tämän kaksikon suhde alkoi muodostua tosi tiiviiksi ja ne meni seikkailuihin yhdessä. Tässä hetkessä muistan että mulla oli kuuma ja vähän tuskaista mutta oli silti mahtavaa todistaa kun kahta pientä oikeasti vähän jännitti mitä sieltä ovessa olevasta raosta oikein näkyy. Uskaltaakohan kurkistaa? 
Kesä 2010, Ykkönen mahassa aika lailla samoilla raskausviikoilla kuin nyt, pari kuukautta ennen laskettua aikaa. Oli ihana, kuuma kesä ja tämä oli kiva leppoisa purjehduspäivä. Purjehduskammoisenakin viihduin veneellä kun keli oli sellainen sopiva bikinityyni. 
2013 katutason asuntomme sisäpihalla, jossa elettiin aika pitkälti lämpimät vuodenajat. Yksi puristaa lelukoiraa kuin viimeistä päivää ja toinen yrittää saada saippuakuplia. Arvatenkin alle viidessä minuutissa on taas ollut uudet asvaltti-ihottumat meistä jollakin.
Isäni mökillä. Keskittyvä pieni neiti ja iso vastuu kun käteen on annettu noin suuri vapa. Tukka riittää juuri kunnon ponnarille ja siitä on tulossa kovaa vauhtia iso tyttö.
Se sama katutason kämppä tarjosi aika kovaa viihdettä välillä! Tässä piikataan auki katua ihan meidän makkarin vierestä ja me olemme luonnollisesti kisakatsomossa. Asunto oli niin hyvin äänieristetty ettei sisälle kuulunut oikeastaan mitään ääntä. Muistan että tässä hetkessä oli hauskaa huomata tälläinen ei-minkään-tekemisen taika pienten lasten kanssa. Että joku aika pienikin juttu voi olla tosi siistiä. 
Ja tässä samoissa ei-mitään-tekemistä tunnelmissa, joita alkoi lasten kasvaessa tulla enemmän ja enemmän. Elämä tasaantui sellaisesta jatkuvasta valmiustilasta ja hoidosta (jota on kohta taas tulossa, o-ou) enemmän yhteiseen chillailuun ja se oli ihanaa. Tässä hetkessä olin ihan superonnellinen muistaakseni aika kuormittavan elämänvaiheen keskellä. 
Löydettiin Käpliksen vierestä ranta, jossa vesi oli monta astetta meidän rantaa lämpöisempää. Tuli välitön Suomi-filmi-viba kun käveltiin tänne lapset kottikärryissä ja pööpöiltiin vedessä ilman mitään pyyhettä kummempaa varustetta. Ihana vesileikkihetki vailla huolen häivää. 
2014 ja Kakkosen murtunut reisi. Tästä on nyt muutamakin kuva, niin paljon sisältyi suuria tunteita näihin kolmeen viikkoon. Tässä kuvassa Ykkönen on keksinyt tavan, jolla saa autettua pikkuveljen mukaan leikkeihin vaikka liikkuminen ei vielä silloin häneltä onnistunut. Kolmen viikon lopussahan tyyppi jo käveli ja tanssi tuon kipsinsä kanssa hassussa V-asennossaan. Tämä hetki oli mulle tärkeä: kaikki ilo, leikki ja kumppanuus on edelleen tallella vaikka toinen on vähän osittain pois pelistä.
Taustalla vaikutti vielä se että Ykkönen oli pelännyt etukäteen tosi paljon Kakkosen näkemistä kipsin kanssa ja sanoi meille itkuisena ettei enää koskaan halua nähdä veljeään. Ja melkein heti seuraavana päivänä meininki oli taas ihan normaalia. 
Ykkösen kerhokaverit ja tärkeä nimikirjoitushetki kipsiin. Oli ihana nähdä miten hyvin kaikki otti jalkapuolen vastaan ja miten kivaa se kaikki oli myös Kakkoselle. 
Ja kipsi pois, halleluja! Ihan sama poika vielä siellä vaikka vähän painoa oli tippunut ja liikkuminen oli hetken aikaa varovaista. Mutta toki iso, iso helpotus nähdä oma pieni taas ilman kipsiä. Kasuaalisti leikkimässä odotushuoneessa. 
Järkyttävän kaaoksen taustalle piiloutuu jotain isompaa: Ykkösen ja Kakkosen ensimmäinen yhteinen, pitkäkestoinen leikki. Veivät tuonne saunaan vaikka mitä kamaa ja viihtyivät siellä keskenään kaksi tuntia putkeen tappelematta. Muistan katsoneeni epäuskoisena kelloa kerta toisensa jälkeen: vieläkään kukaan ei itke, huuda, vuoda verta. Tätäkö se voi myös olla? 
Ykkönen on juuri oppinut pyöräilemään tämän kuvan ottohetkellä! Istun Mukkilan vieressä urheilukentällä ja säteilen ylpeydestä ja onnesta. Muistan myös ajatelleeni että toivottavasti muistan tämän päivän aina – ja olen muistanut! Kakkosen vastaava voittopäivä sen sijaan on vähän sumuisempi..toisen lapsen kohtal0?
Ekaa kertaa kiipeilemässä. Pieni prinsessamekkoni oli aivan hullun rohkea ja fiiliksissä tästä. Tässä seinällä ollessa olin pakahtua ylpeydestä ja hyvistä fiiliksistä – miten kivaa tehdä tällaistakin omien lasten kanssa!
Taas Suomi-filmi-vibat. Mentiin Mukkilassa vielä illalla järvelle käymään Ameriikan serkun kanssa ja lapset menivät kahlailemaan lämpimään luonnon veteen. Oli super kesäinen olo ja ihana leppoisa ilta. 
Iltavillit sitä aiemmin puhuttua ympyrää pitkin. Se hetki kun aikuisena mukamas pitäisi komentaa nyt oikeesti mennään hei nukkumaan mutta itsekin haluaa vielä hetken katsella tuota supersankariksi muuntautunutta vastapestyä. Ihana tyyppi.
Leikkasin vähän porkkanoita ja sitten vähän porkkanaa. Sormeani. Tässä kotiutuneena voitonriemuisena, mutta taustalla vielä hieman piinaava ajatus: mitä jos mulle tapahtuu joskus jotain kun olen yksin lasten kanssa? Muistan sen hetken kun veitsi upposi sormeen ja tajusin heti että nyt muuten sattui enemmän. Lapset olivat kahdestaan olkkarissa ja Insinööri töissä. Viiden sekunnin ajan mietin kuinka pahasti sormi oikeasti meni ja mitä nyt tapahtuu – kenelle soitan ensin? Insinööri vai jotain muuta?
Ihan minipieni haveri joka sai kuitenkin miettimään että pahimpiin tilanteisiin pitää varautua. Asensin tämän jälkeen 112-sovelluksen ja opetin lapset käyttämään sitä. 
2017, se hetki kun emme enää saaneet lukea lapsille iltasatua vaan he alkoivat tehdä sen itse. Ykkönen oli jo pari vuotta lukenut sujuvasti mutta about näillä näppäimillä alkoi silloin viisivuotias Kakkonenkin lukea niin kovaa vauhtia että iltasadut meni omatoimisesti. Siellä ne sitten pötkötteli aika usein samassa sängyssä lukemassa.
Tällä hetkellä muuten Kakkonen nukkuu Ykkösen vieressä patjalla jo ties kuinka monetta viikkoa. Se siitä ”haluamme ehdottomasti nukkua sitten uudessa talossa omissa huoneissa” -keskustelusta. 
Sanni ottaa kuvituskuvia Valeäidin nauhoituksiin. Iso päivä senkin takia että hyvänen aika, mulla on oma podcast johon otetaan jotain kuvituskuvia! Mutta eniten tästä nopeasta sessiosta on jäänyt mieleen se omituinen ilouutinen että minusta voi todella ottaa hyviä kuvia. Joka ikinen Sannin kuvaama ruutu oli mun mielestä tosi hyvä ja sai mut tuntemaan itseni tosi kauniiksi. Mietin tätä kuvaussessiota oikeastaan joka kerta kun joudun nyt valokuvaan.
Että mitenhän sen Sannin taian saisi uusittua, koska näistä kuvistahan tulee paskaa. Ja niinhän niistä tulee.
2017, ensimmäisiä käppäilyt uudella asuinseudulla ja huh miten hienoja paikkoja heti löydettiin! Tässä hetkessä hartiani laskivat helpotuksesta noin puoli metriä. Että tämä seutu johon olemme nyt kaikki rahamme laittaneet ja johon on ikään kuin pakko sitten kotiutua piiiiiitkäksi aikaa, onkin näin upea. Tajusin jo silloin että tulen rakastumaan tähän lähiöön ihan niin kuin kaikki täällä joskus asuneet ovat tehneet.
Iltaluistelut Mukkilan järvelle tehdyllä jäätiellä. Menimme oman perheen kesken ja siinä tunnissa oli jotain tosi vahvaa yhteenkuulumisen tunnetta. Että täällä me neljä nyt vain keskenämme luistelemme ja pidämme kivaa. 
Kristiinankaupungissa kahdestaan Insinöörin kanssa omalla pienellä kesälomareissulla. Ne muutamat päivät olivat muutenkin ihanan huolettomia, mutta tämä pyöräajelu jossa etsimme rantaa kesäpäivän viettoon oli jotenkin todella vapaa. Ei todellakaan aikatauluja, ei vastuita, ei suunnitelmia. Vain mansikoita ja pari kylmää bisseä pyörän korissa. Todella jees.
Näitä kuviahan olisi siis ollut vielä sen sata, mutta aloitetaan neljännessadasta! Täytyy muistaa tehdä tämä joskus uusiksi, oli hauska käydä kuvia läpi aivan eri silmin kuin yleensä. En etsinyt kauneimpia tai teknisesti onnistuneimpia kuvia vaan niitä tunteita, joita vielä muistaa siitä hetkestä. Ihana trippi!
Olisi kiva nähdä näitä samoja muiltakin, ottakaa haasteena vastaan jos ette muuta keksi! Kohti kesää!