Itseni tylyttäminen on rasittavaa – lopettaisin heti jos osaisin (mitään en osaa!)

Nonni, koko tunti on sitten viisi minuuttia myöhässä mun takia. Hyvin meni saatana. Oon just tää kiirepentti joka ei osaa yhtään rauhoittua. Miksi mun mahasta tulee tämmöset jenkat vielä sivuunkin, kaikilla muilla tuntuu tuo maha tulevan söpönä pallona vain eteen. ”pidä selkä ojennettuna”,  ei se pysy ojennuksessa. Miten suorana sen pitäisi olla? Mulla on kyllä niin huono ryhti. Hengitä hengitä. Miksi hengitän koko ajan lyhyemmin kuin noi muut. Täytyy yrittää pysyä tahdissa. Mä en kyllä jaksa pitää näitä silmiä kiinni. Rentoudun taas väärin. Selkä toista ihmistä vasten? Oletko tosissasi? En mä kehtaa! Nyt toi huomaa etten uskalla nojata kokonaan sitä vasten. Miksi mä en uskalla nojata. Miksi muiden mehiläinen kuulostaa kauniin korkealta ja mun on tämmönen viskibasso. En varmaan osaa rentoutua synnytyksessäkään. Taaskaan.

Että semmoinen rentouttava äitiysjoogatunti. 90 minuuttia tylytystä, itseni tylytystä.

Olen vältellyt tämmöistä joogaa näemmä ihan syystä: siinä oltiin hiljaa ja kuunneltiin omia tuntemuksia. Jos minä olen hiljaa ja keskityn tuntemaan itseni, kuulen myös itseni.

Ja minä puhun aivan järkyttävän rumasti itselleni, kritisoin kaikkea. Siis ihan kaikkea, vaikka en koskaan ajattelisi kenestäkään muusta ikinä niin pahasti kuin itsestäni.

Ei siellä joogassa kenenkään muun mehiläinen ollut vääränlainen tai akupunktiopisteiden painaminen kamalaa. Siis minä ihan mielelläni painelin “neljä sormen verran pakaravaosta ylöspäin” tuntemattoman naisen pyllyä. Uskokaa tai älkää, se ei ollut se kiusallinen vaihe. Mutta ei herranjumala kun oli minun vuoroni olla paineltavana.

Hyvä että muistin hengittää kun laskin mielessäni kaikkia niitä tapoja miten voin pyllistellä siinä väärin. Yritin olla ihan paikallani ettei hän luule tekevänsä väärin. Toivoin että pakavarakoni olisi selkästi havaittavissa ettei hänen tarvitse pohtia mihin piti painella. Sitten pelkäsin olevani liian paikallani, ettei hän vain kysy onko kaikki hyvin.

Oikeasti olisin halunnut joko juosta pois tai vain seistä siinä yksinäni oman vuoroni ajan ja todeta ettei minulle tarvitse nyt näitä akupunktiopisteitä etsiä. Älä sinä minun vuokseni vaivaudu, tämä on hei ihan hyvä näin.

Kotimatkalla ruodin tapahtunutta ja mietin (märehdin) sitä miksi minun on oltava niin kamala itselleni. Samalla kun kuuntelin mainiota Auta Antti! -podcastia. Siinä Antti neuvoi kuulijaa kirjoittamaan aamusivuja, ”käsin kolme sivua tyhjään vihkoon joka aamu”. Mä en kyllä voisi kun mun käsiala on niin ruma ja jututkin olisi varmaan tyhmiä kuiskuttelin itselleni.

Olisin jo nauranut ääneen itselleni, jollen olisi pelännyt että nauruni kuulostaa tyhmältä ja suuni mennyt tyhmään asentoon sitä tehdessä. Siis ihan oikeasti, nyt on sitten käsialakin niin ruma ettei voi kirjoittaa sivuja, joita ei ole enää koskaan tarkoitus katsoa.

Mistä tämä naurettava itsetarkkailu ja -kritiikki oikein kumpuaa? Se ei ehkä ole edes pelkkää kritiikkiä vaan myös sellaista jäytävää epäonnistumisen pelkoa. Että jos yritän tätä, en tule olemaan siinä hyvä, varsinkaan paras. Toisin sanoen, häviän. Jos ei voita, häviää.

Minähän en osallistu kilpailuun, ellen usko voittavani sitä. Olisi liian kamalaa hävitä. Inhoan laskettelureissuja, koska olen porukan hitain. En mielelläni lähde ystävän kanssa juoksulenkille, koska tiedän että haluaisin juosta hitaampaa mutta en kehtaa sanoa sitä ääneen. Mieluummin sanon että vihaan lenkkeilyä tai en osaa lautailla (kumpikaan ei ole totta), koska silloin kukaan ei voi sanoa että oho, olitpas huonompi kuin luulinkaan.

Minä olen juuri se ihminen joka menee lääkäriin ja sanoo että ei se nyt kai sitten niin kipeä ole, tulin vain varmuuden vuoksi. Salaa samalla toivoen että käsi on vähintään murtunut ja saisin jotain urheuspisteitä. Koska jos se toden totta ei ollutkaan sitten niin kipeä niin minähän se säälittävä surkimus olin joka turhasta vinkui.

Ihme epäonnistujamuija. Siis tyyppi, joka epäonnistuu jatkuvasti mielessään ettei joku muu ehtisi huomata sen epäonnistuvan. Vaikka se ei oikeastaan edes koskaan epäonnistu, joskaan ei ehkä voitakaan. Huoh sentään.

Surettaa ja raivostuttaa jo nyt, että tiedän tämän saman epäonnistumisen pelon seuraavan minua taas myös synnytyssaliin. Ei sillä tavalla että pelkäisin epäonnistuvani siinä itse teossa, vaan että kaikki muu sitä ennen menee väärin. Että kuulostan tyhmältä vaikeroidessani, että suuni on ruma kun huohotan, että sairaalakaapu näyttää tyhmältä, että en osaa pyytää apua oikein tai pyydän jotain liian aikaisin.

Osaan valittaa itselleni ihan mistä vain, se on nyt moneen kertaan nähty.

Ja tiedättekö mikä on kaikkein oudointa? Tätä ei tapahdu mulle työelämässä ollenkaan. Siellä en juuri koskaan ajattele etten tulisi onnistumaan ja siedän jopa melko hyvin ne tilanteet joissa en onnistu täysin. Jonkin ihmeen kautta osaan siellä erottaa teot ja ihmisen toisistaan ja pidän itseäni ihan arvossa. Se on se kaikki muu mikä on vaikeaa. Noin lähtökohtaisesti näen itsessäni sen sata eri tapaa epäonnistua ihmisena.

Pikkusen raskasta, pikkusen rasittavaa.

Tämäkin teksti jo ärsyttää. Että pitääkö sitä nyt sitten kaiken kansan edessä valittaa, näköjään pitää. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, ja onpahan sitä eilen kovasti kaipaamaani tunnetta. Heitän tämän sinne samoille vesille missä olen jo seitsemän vuotta kalastanut ja kysyn perään koukun:

Onko siellä joku muukin jatkuvasti itselleen marmattava ääliö?

Kuvituskuvina epäonnistunut kuva, kuva jonka sanon olleen epäonnistunut, kuva jossa ilme on tahallaan hoopo että kuva ei olisi vain huono ja kuva joka 132 yrityksen jälkeen kelpasi.

Lue myös: 
Älä turhaan vuokseni vaivaudu

 

24 Kommentit

  • Mari

    Ehkä voin myöntää sättiväni itseäni ääneen ”olet tyhmä, et tuotakaan osannut jne”. Ja mä osaan levittää tuon taidon ihan jokaiselle elämäni osa-alueelle; työ, lapset, parisuhde…

    Että sellaista

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Joo, sen saa kyllä aika leveälle leviteltyä tämän roinan. En sano että mäkään tälle töissä immuuni olisin mutta ihan eri tavalla siellä olen suojassa. On tää tylsää!

  • Suski

    Hei!
    Tunnistan itseni tuosta hyvinkin!
    Olen yrittänyt tehdä paljonkin asialle
    Pikkuhiljaa vähentänyt tuomitsemisajatuksia itseäni ja muita kohtaan
    Käyn dialektista käyttäytymisterapiaa ja siellä aluksi opetettiin että havannoi vain asioita,määrittämättä onko se tyhmää rumaa vai kaunista
    Siihen liittyi myös se että jopa positiivinen arviointi on arvottamista
    Totta kai saa olla ylpeä kun onnistuu mutta juuri se että onko joku sitä tai tätä tulisi opetella vain havainnoimaan
    Esim.lenkkarini ovat vanhat ja huonot-
    Vastakohta:lenkkarini ovat tuosta kohti rikki,voisin piakkoin ostaa uudet ym
    Ja varmaan olet suorittajatyyppi ja pyrit täydellisyyteen niin kuin minäkin
    Ei yritä jos ei ole varma että onnistuu
    Sisäinen häpeä joka kumpuaa jostain ehkä lapsuudesta
    Mutta kiitos kun puit sanoiksi asian ja toit lohtua meille muillekin
    Siis kiva kirjoitus kaikin puolin epäonnistumisen pelosta
    Paljon tsemppiä ja kaikilla on toivoa koska mäkin olen edistynyt,minä paskin
    Halit ja tsemppiä?

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Hei tosi hyvä pointti toi että positiivinenkin arviointi on arvottamista! Täytyypä alkaa sitäkin kuuntelemaan ihan toden teolla.

  • Kaisa

    Täällä yksi itsensä sättijä ilmoittautuu! Mulle on äiti hokenut jo vuosia ”älä ole niin ankara itsellesi”. Oon ihmetellyt mitähän se oikein mahtaa tarkoittaa, kunnes uupumuksen myötä tajusin että mullahan on itselleni aivan helvetin paljon korkeammat standardit kuin kenellekään kanssaihmiselle. Vaadin itseltäni mahdottomia ja vielä vähän lisää ja sitten moitin itseäni epäonnistumisesta. Tosi fiksua. En oo vielä oppinut hiljentämään sisäistä marmattajaani, mutta ainakin jo välillä tajuan, miten rumasti itselleni puhun. Olikohan tästä avautumisesta mitään apua, jos ei muuta niin tsemppiä sisäisen kriitikon kanssa kamppailuun ja hauskaa vappua! 🙂

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Jep, mä ainakin olen ihan sairaan vaativa itselleni, vaikka ajattelisi ettei ole. Jostain syvältä kuitenkin kumpuaa aina kuitenkin huono omatunto jos ei tee tarpeeksi. Tekeminen on arvokasta ja oleminen ei 😀

  • Jenna

    Tunnistan itseni tästä niin täysin!
    En ymmärrä, miksi ihmeessä mun pitää olla jatkuvasti analysoimassa ja sättimässä itseäni.
    Miksi sä noin sen sanoit?
    Kuulostipa sun nauru kamalalta, muut niin kauniisti siinä kikattelee.
    Tuon(kin) olisit voinut toisin tehdä.
    Eilen korjausompelin ystävän mekkoja koko päivän ja huomasin ihan kokoajan miettiväni, et ei tästä nyt hyvä tullut, ihan kyllä nyt pettyy, ku palautan mekot. Nää olis kyllä pitänyt jo palauttaa. Tästä tuli kyllä hyvä, eiku.. Ei sille nää nyt taida kelvata. Olis vienyt ammattilaiselle.
    Oon kyllä tiedostanut tän negatiivisen kuran mun pään sisällä ja oon jo kovasti tehnyt töitä sen eteen, mut näimpä sain taas itseni kiinni rumista ajatuksista. Ehkä joskus oikein kehun itseäni. Kehunhan aidosti muitakin, miksi itse olisin huonompi.
    Myös tuo ajatus, että ei minun takia nyt tarvitse vaivautua, sekin on niin tuttua. En koskaan myönnä ääneen, jos jokin on vähän sinnepäin. Paitsi kerran, mut oli pakko ja tuntui pahalta toisen työtä näin pahasti arvostella. Kestopigmentointi.
    Mielestäni toista kulmaa sai jatkaa vähän nenään päin. Hoitaja oli ne kuitenkin tietyn kaavan mukaan kauan mittaillut ja oli oikein tyytyväinen.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Tää toisen työstä huomauttaminen on niiiiiin vaikeaa. Se on osin toki kulttuurijuttukin, Suomessa ei ole tapana valittaa vaikka hiuksista tuli lilat. Mutta ei sitä helpota just se ajatus että no en minä nyt voi parempaakaan vaatia.

  • Hanna

    Hep, täällä. Havahduin huonoon olooni pari vuotta sitten, omaan osaani siinä ja olen tietoisesti työstänyt asiaa. Todella usein silti edelleen huomaan juttelevani itselleni ihan järkyttävällä tavalla. Yritän ujuttaa päänsisäiseen dialogiin ajatusta ”sanoisitko parhaalle ystävällesi noin” ja tunnistaa sen kritiikin, joka on tarpeetonta, perusteetonta ja epäreilua.

    Antti on muuten ihan huippu siinä podcastissaan, sillä on hurmaava tapa saada asiat mittasuhteisiin. : )

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Antti on ihana! Kuuntelin ekan kerran joskus puoli vuotta sitten ja en saanut siitä kiinni, nyt kun aloitin vikoista jaksoista tajusin mistä on kyse ja hullaannuin. Tosi hyvää kamaa!

      Ja toi: ”sanoisitko ystävällesi noin” on hyvä ajatus. Usein sitä ei sanoisi edes jollekin vähemmän pidetylle tutulle niin pahasti kuin itselleen.

  • Katjasa

    Tutulta kuulostaa. Olen itse melkoinen suorittajatyyppi. Vaadin itseltäni (ja joskus muiltakin) aika paljon ja suorituksen pitäisi olla aina priimaa. Muille olen kyllä armollisempi, vaikka omat standardit hipoo kattoja.

    Ajatukset saa helposti täytettyä moittimalla itseään siitä, että on huono ystävä, liian huonossa fyysisessä kunnossa, passiivinen ihmissuhteissa ja surkea jotakuinkin kaikessa mitä yrittää, koska hetihän pitäisi osata kaikkea harjoittelematta. ?

    Tuossa itsensä moittimisessa on se(kin) kurja puoli, että se alkaa helposti ohjata myös valintoja elämässä. Tulee jännitystä ja pelkoa tehdä asioita, jotka kiinnostaa, koska pelottaa se epäonnistuminen. Itse joudun käymään tietoista debattia pääni sisällä joka kerta, kun ne pelot nousee pintaan: onko pelko aiheellista? Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua ja mikä nyt on oikeasti todennäköinen lopputulos vaikka tulisi ihan totaalinen fail? Mitä jos mä vaan tekisin tämän asian siitä huolimatta, että jänskättää?

    Iän myötä on onneksi oppinut vähän relaamaan, mutta onhan tuo moittiminen aika selkäytimessä. Kuinka paljon enemmän saisimmekaan aikaan, jos ei käytettäisi kaikkea aikaamme tähän itselle motkottamiseen?

    Mahtavaa muuten moittia itseään myös siitä, että moittii itseään… päättymätön kehä. ?

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      hahaha TOTTA, tässä sitä kritisoidaan itseään liiallisesta kritisoimisesta 😀 😀 Ei hyvin mene!

  • -R

    Ai onko? Aaaahahahaaaa… Iän myötä oon koittanu vaan ottaa enemmän asennetta ”ihan sama”. Sama pätee myös ikääntyvään peilikuvaan.. ja se että ei kato ihan niin tarkkaan 😀

    Tuohon synnytysasiaan antasin vinkin, että kuunteleppas tämä erään podcastin aiheeseen liittyvä jakso: https://play.acast.com/s/valeaidinnauhoitukset/2.kausi4.tuhattarinaasynnytyksesta-katilokertoo- ;D Minusta siinä oli aika hyvää asiaa, itselle on jäänyt mieleen se synnytyskupla jossa on onnellisesti ihan omassa maailmassaan ja eikä yhtään kiinnosta miltä näyttää tai kuulostaa. Itse ainakin olin ihan kuplassa. Muista kupla. Pitäs olla aina semmonen kupla johon marmattaja ei kuulu… ihan-sama-kupla?

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Haha, kiitos vinkistä, pitääpä muuten oikeasti kuunnella! 😀 Muistan myös siitä jaksosta että se sai ajattelemaan ettei se synnytys niin kamalaa olisikaan.

      Että ihan sama vaan!

  • Minna

    Kyllä, voi kyllä. Mulla tähän yhdistyy töissä huijarisyndrooma, josta olen pyristellyt eroon. Tämä sisäinen ääni on ollut mulla kouluikäisestä asti. Ihan pienenä en ajatellut näin, muistan hyvin. Lopetin kuvataidekoulun 9-vuotiaana, kun yhtäkkiä tajusin, että en osaa piirtää.

    Olisi niin paljon sanottavaa, mutta (koska olen laiska ja saamaton), en jaksa tällä kertaa kirjoittaa muuta kuin ison kiitoksen – päänsisäisen maailmani avaamisesta. Allekirjoitan kaiken. Korostunut itsetarkkailu liittyy myös herkkyyteen, eikö?

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      <3

      Varmaan liittyy herkkyyteen juu, ja omalta osaltani se on kummallista kyllä yksi empatian muoto. Osaan vähän turhan hyvin haistella mitä mieltä muut on ja joskus sen kääntää sitten negatiiviseksi. Jonkinlaista tunnetason herkkyyttä kuitenkin, olisi ihana olla joskus vähän tasaisempi mölkky.

  • Saana

    Täällä ilmottautuu myös yksi itsensä ruoskija! Ja tuo työelämäjuttu on aivan sama! Töissä teen raskaita ja vaatia päätöksiä, olen esillä ja asiakkaat ovat vaatia, mutta siellä en hauku mielessäni itseäni. En epäile enkä vajoa maan alle, jos epäonnistun. Mutta jos istun kampaajalla, käyn ruokakaupassa, vietän lasten synttäreitä jne. käyn jatkuvaa analysointia itseni kanssa kuinka olisin voinut toimia paremmin ja olisin voinut jättää sanomatta. Haukun itseäni loputtomasti.

    Olen myös mielestäni herkkä ja tunneälykäs, josta on aina ollut suuri etu ammatissani. Omassa elämässä se on joskus helvetin raskasta.
    (tätä viestiäkin kirjoittaessa pään sisällä käy ääni, joka kysyy enkö osaa kirjoittaa paremmin ja pitäisikö olla kommentoimatta mitään.) Hiton rasittavaa.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Ehkä se pitää vaan oppia ottamaan vahvuutena, siis se tunneälykkyys. Olla hiljaa itsensä suhteen ja kanavoida se töihin, siellä se tosiaan toimii hyvin! 🙂

  • Miisa

    Täällä ollaan! Työelämässäkin tämä välillä vaivasi, mutta siellä tiesin olevani hyvä monessa mitä teen. Nyt ensimmäisen lapsen saaneena uudessa roolissa ”äiti-itsetunto” on hyvin herkillä tai nolla ja se on rankkaa suorittajalle ja täydellisyyden tavoittelijalle. Epäonnistumisen pelko hankaloittaa uusien asioiden kokeilua (mikä aika oleellista vauvan kanssa! esim. nukkumiset jne.) ja ruoska viuhuu, kun hommat ei mee eka kerralla putkeen. Rankkaa! Yritän muuttaa omaa ajattelua, jotta pystyisi nauttimaan asioista enemmän tai ainakin olemaan enemmän rauhassa.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Lapsen saaminen on kyllä paha tässä asiassa. Erittäin suuri vaara lipsua sinne itsensä haukkumisen puolelle. Toivon että löydät rauhan itsesi kanssa – ja että mulle kävisi samoin tulevan beibielämän kanssa 😀

  • Anni

    ”Että jos yritän tätä, en tule olemaan siinä hyvä, varsinkaan paras. Toisin sanoen, häviän. Jos ei voita, häviää.”

    TUNNISTAN.

    Pe-ri-aat-tees-sa, siis ihan vain noin suoraviivaisen pölkkynä ajatellen (mikä on mulle joskus tyypillistä), elämä on kai kilpailua.Jo siittiöt kilpailee, sitten sisarukset, kaverit, opiskelijat – huoh. Jos ei saa hyviä pisteitä, ei pääse yliopistoon. Jos ei juokse nopeiten, ei voita kultaa. Jo pieni lapsikin (kuten Julia Thuren kirjoitti blogissaan) voi näyttää äärettömän omahyväistä maireaa hymyä, kun se huomaa että toinen 3-vuotias ei pääse kiipeämään sängylle, johon se itse pääsee. Onko mikään ihmekään että tuntuu huonolta, jos ei voita?

    Musta noi fiilikset johtuu ihan siitä, että ihminen on jossain määrin alitajuisesti tietoinen tästä elämän raadollisuudesta ja se ahdistaa. Kyllähän ihmiset auttaakin toisiaan, se on se toinen puoli, mutta välillä tää jin ja jangin toinen puoli nousee ajatuksiin enemmän.

    Mulle on auttanut vain yksi ajatuskulku tähän ja se on seuraava:

    Koskaan ei voi varmuudella tietää, mikä ominaisuus tai kyky osoittautuu parhaaksi. Se näennäisesti heikoin saattaa sittenkin jossain olosuhteissa pärjätä parhaiten. Otan esimerkin. Kuvitellaan että laiva on uppoamassa, ja hyteistä täytyy päästä pois. Kuka pääsee ekana: sokea matkustaja, raihnainen vanhus, salskea atleetti? Sokea matkustaja voisi ensi arvaamalta olla kaikkein heikoimmassa asemassa, kun laivalla on myös salskeita urheilijoita. Mutta kuvitellaan, että laivasta sammuu valot. Ne urheilijat on yhtäkkiä tosi epävarmoja ja ei näe mitään, eikä löydä hyteistä pois kuin hitaasti tunnustellen. Se sokea taas on keppinsä kanssa paras tässä ja navigoi nopeiten laivan kannelle, ja hyppää veteen ja pelastuu. (joo, mun on ajateltava asia tällaisen jokseenkin vakavan aiheen kautta, toivottavasti muiden ei)

    Aina, kun mua kirpaisee se, että joku ohittaa mut lenkkipolulla, mä yritän ajatella tätä. Että maailman on niin monimutkaista, ettei voi koskaan tietää, kenelle käy mitenkin, ja aina löytyy joku ominaisuus, jossa itse on vahvimmillaan.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Mielenkiintoinen kela ja varmasti totta! On tosi tärkeää ihmiselle oman selviytymisen kannalta olla osa laumaa – mutta kuitenkin voittaa. Pahinta on olla keskiverto joten parempi luovuttaa 😀 Mutta hyvä ajatus, voisin ottaa itse kans tuon käyttöön! Sokea hytissään it is!

  • Karoliina

    Mark Mansonin kirjasta Kuinka olla piittaamatta paskaakaan voisi olla sinulle hyötyä:) Se ei varsinaisesti käsittele tätä aihetta, mutta ei se olekaan mikään tyypillinen self help-opas. Aika hauskaa luettavaa/kuunneltavaa ja samalla herättelee miettimään omia arvoja ja juuri sitä että miksi itseltään vaatii mitäkin asioita.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Oon miettiny sen lukemista moneen kertaan mut jotenkin se on ollu liian alleviivaavan vitsikäs mulle 😀 Ehkä tartun nyt sitten, kiitos!

Tämän viestin kommentit on suljettu.