Pieni tyttäreni meni eilen ensimmäistä kertaa koskaan ihan yksin kauppaan. Päivän leipomuksesta oli unohtunut taloussuklaa joten kysyin haluaisiko hän itse hakea sen. Todettiin yhdessä että eihän siinä mitään sellaista ole mitä hän ei osaisi: Bussilla ostoskeskuksen lähelle, kävely kauppaan, suklaan etsiminen (tai avun kysyminen jos ei löydä) ja kassalle maksaminen.
Se ilme, joka hänelle syttyi kun tajusi pystyvänsä tällaiseen itsenäisesti – ja että häneen luotetaan näin paljon – oli aivan mahdottoman ihana. Sellainen ison tytön itsenäistymisen oivallus, joka tuntui yhtä merkittävältä ja isolta varmaan meille kaikille. Sinne se lähti, ihan pari minuuttia idean jälkeen. Rahat mukaan ja menoksi.
Puolen tunnin päästä mun puhelimeen kilahti viesti: “Ostettu! Hinta: 2,60€”. Mua nauratti se että olin juuri ajatellut että pääsiköhän se perille asti ja toisaalta nauratti se että isänsä olisi saattanut laittaa aivan tismalleen saman viestin mulle. Nauratti myös se puhdas ilo siitä miten iso siitä on jo tullut, kuinka osaava se onkaan.
Kakkonen taas oppi edellisenä päivänä vihdoin kauan harjoittelemansa voltin voimistelurenkaila. Se on jostain syystä ollut hirveän vaikea hanskata, jokin tekniikassa on ollut hakusessa. Hän on aina välillä yrittänyt ja usein luovuttanut lannistuneesti. Mutta tällä viikolla kaikki oli toisin. Toistuvat yritykset eivät lannistaneet vaan kannustivat. Lopulta se haki itselleen ylimääräisen patjan renkaiden alle saadakseen lisää korkeutta. Ponnisti, ponnisti, ponnisti. Yritti uudestaan ja käänsi päätä. Yhtäkkiä se vain meni ympäri.
Näillekin ihanille kasvoille levisi sellainen ylpeyden ja onnen ilme että sohvalla istuneetkin puhkesivat raivoisiin aplodeihin ja ehkä vähän meinasin tirauttaa liikutuksesta. Kun sitkeä harjoittelu palkitaan ja jokin iso juttu onnistuu vihdoin! Niin siistiä!
Ja niin siistiä kun on näitä isoja lapsia!
Pienet lapset pienet murheet on varmasti osin totta (en odota murrosiän murheita mitenkään innolla), mutta hitto vie on näiden keskisuurten kanssa kyllä yhä vain isommat ilotkin. On niin älyttömän siistiä miten omia tyyppejä niistä on jo tullut, miten hauskoja ja viisaita keskusteluja niiden kanssa voi käydä ja kuinka ne jo osallistuvat monessa asiassa ihan oikeasti meidän arjen pyörittämiseen. Vaikka on paikoitellen jopa haikeaa huomata että niillä on jo omaakin elämää, se on samalla pakahduttavan hienoa.
Mutta sitten aina välillä haksahdan miettimään että voi elämä, juuri kun ollaan päästy tähän ihanaan pisteeseen, aloitamme alusta uuden vauvan kanssa. Kaikki alkaa taas alusta!
Tässä pitää oikein muistutella itseään että ei muuten ala. Ei nämä kaksi isompaa yhtäkkiä vauvaksi muutu, ei se kaikki alusta ala. Sen sijaan saamme edelleen seurata näitä suuria itsenäisyyden ja kasvun harppauksia, vieläpä kolminkertaisesti.
Vuoden päästä tähän aikaan talossamme oppii yksi ehkä istumaan, toinen kulkemaan yksin kouluun ja kolmas jotain mitä en osaa vielä edes kuvitella. Ehkä vaihtamaan kakkavaipan tai nukuttamaan vauvan, ne olisi kovia taitoja ne!
Pelko pois siis, sanon itselleni. Kaikki alkaa kyllä yhden osalta alusta, mutta koko elämä jatkuu niin paljon parempana ja rikkaampana. Nyt sitä kaikkea seuraa kaksi jo isommaksi kasvanutta ja jakaa meidän kanssa sen matkan. Saamme yhdessä fiilistellä sitä kun pieni oppii uusia taitoja, voimme porukalla pähkiä mitä ruokaa se haluaisi seuraavaksi maistaa.
Jotenkin alkaa tuntua siltä että edessä on ihan todella siistejä aikoja.
