Ei ole kovin järkevää lukea ajatuksia herättävää artikkelia kesken vauvan nukutuksen kahdelta yöllä. Voipi olla, ettei uni tule enää ennen aamuneljää. Ihan yhtä tyhmää on jatkaa artikkelin miettimistä blogikirjoituksessa silloin, kun voisi nukkua päiväunia. Täysi idiootti venyttäisi sekä blogitekstiä liian pitkäksi että omaa nukkumaanmenoaan saman asian takia. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan.
Viime yönä se siis alkoi. Mietintä. Puolen tunnin huutoraivareiden ja maitotainnutuksen päätteeksi notkuin keittiössä, odottamassa, että Kakkosella silmät uinahtaa varmuudella takaisin höyhensaarille. Luin aikani kuluksi (tarvitseeko aikaa välttämättä keskellä yötä kuluttaa, voisi viisaampi kysyä) sitä sunnuntain Hesarin kirjoitusta, jota kaikki naamakirjassakin tuntuivat lukeneen: ”Isä, ole itsekäs ja jää kotiin”.
Artikkelissa miestoimittaja kirjoittaa hyvistä kokemuksistaan vuoden hoitovapaasta, ja siitä, miten miesten kotiin jääminen on Suomessa edelleen todella harvinaista. Niinpä kaikki kotiäidit jakelivat linkkiä netissä innoissaan, hihkuivat niin just ja kattokaa tästä isit mallia.
En minä. Minä olin aivan kauhuissani. Teki mieli piilottaa artikkeli Insinööriltä, ettei se vaan lue sitä. Koska se artikkeli tuntui kertovan meidän perheestä, hetkenä ennen vastaavia ratkaisuja:
”Ratkaisu oli ollut helppo. Vaimoni kaipasi töihin kahden
synnytyksen ja kolmen kotona vietetyn vuoden jälkeen.”
No kyllä, tavallaan näin on. Faktisesti takana on nyt kaksi synnytystä ja jo kaksi kotona vietettyä vuotta. Ja kyllähän minä kaipaan sitä älyllistä (?) elämää, jossa joku saattaa joskus vaikka kuunnella jotain minun sanomaani kiinnostuneesti eikä annakaan palautteena välitöntä spagettiraivaria. Mutta.
Sitten alkaa se pelottavat osuus. Asioita, joita en olisi itsestäni AEL uskonut: Minusta on todella tullut se äiti, joka omii vauvauodet itselleen ja tekee itsestään koko perheen dynamon. Se äiti dominoi kodinhoitohelvettiä (ja kehtaa vielä valittaa siitä), ja tekee asiat aina Oikealla Tavalla. Tietenkin vain minä osaan pyyhkiä nenät oikein, nukuttaa järkevästi unille ja syöttää oikeanlaisia ruokia oikeisiin kellonaikoihin. Juuri minun on lohdutettava liukumäestä pudonnutta ja rauhoitttaa surumielinen vauva. Päiväuniajasta käytän ensimmäiset kaksi kolmannesta kodin siivoukseen ja muihin yhtä typeriin kotitöihin, viimeisen kolmanneksen odotan lähinnä lasten heräämistä. Illalla valitan, kun en saanut päivällä nukuttua.
Vain minä kärsin, uhraudun ja annan näiden kahden eteen. Tai ainakin enemmän kuin kukaan muu. Niinpä pahin pelkoni on joutua kohtaamaan se yksi todella inhottava totuus: Insinööri saattaisi myös osata tämän homman. Se osaisi sen ehkä paikoitellen jopa paremmin.
Niin kauan kuin Insinööri ei halua jäädä lapsia hoitamaan kotiin, voin valittaa, nalkuttaa, marttyyroida ja kiristää tällä suurella kärsimykselläni ja vedota aina siihen että ”sä et varmaan tajua miten raskasta tämä on”. Koska voi nyt helvetti, mitä jos se jäisi kotiin, ja sillekin kävisi kuten sille Hesarin toimittajalle:
1. ”Päivään muodostuivat leppoisat rutiinit, joiden välillä ulkoilimme tai musisoimme.” Meillä ei ole leppoista. Me emme musisoi.
2. ”Oli hienoa seurata, kuinka kuopus opetteli kävelemään ja esikoinen kehittyi verbaaliakrobaattina”
Peloista pahin! Mitä jos minä, perheen keskipiste, missaan jotain tärkeitä kehitysvaiheita, koska olen jossain niinkin turhassa paikassa kuin töissä?
3. ”Tissin puute kääntyi valtiksi, kun sain kuopuksen nukahtamaan nopeammin kuin äiti.”
Nukutuksen on oltava tuskaa, muuta en hyväksy. Olen tuhlannut näiden kahden väkisinnukuttamiseen aivan liian monta viikkoa.
4. ”Aikataulut saattoivat liukua enemmän kuin äidillä, ja kodin siisteystaso epäilemättä laski, mutta pojat vaikuttivat tyytyväisiltä.”
Kodin siisteystasohan ei muuten laske. Tämä on ehkä peloistani toisiksi pahin: palaan töihin, mutta jotenkin kaikki kotityöt ovat edelleen minun iltaylitöinäni ja joku muu vain leikkii lasten kanssa.
5. ”En halunnut käpertyä hellan ja hoitopöydän väliin. Kerran viikossa kävin poikien kanssa lounaalla ravintolassa. Etikettimme oli rentoa: esikoinen pissasi keskelle patiota ja kuopus aiheutti hälytyksen invavessassa. Kerran viikossa kävin lasten kanssa retkeilemässä jossain päin Uuttamaata.”
No kyllähän mekin. Tänäänkin käytiin retkellä Uudenmaankadulla. Ja puistossa oli kavereita mukana.
6. ”Ehdin opiskella kieliä, urheilla ja soittaa bändissä. Vaimoni irvaili, sillä hän ei ollut ehtinyt harrastaa kotiäitinä mitään.”
Harrastanhan minäkin. On tämä blogi.
7. ”Lastenhoito on paljon stressaavampaa väsyneenä työpäivän jälkeen. Kun sitä tekee aamusta, sekä lapset että vanhempi ovat virkeinä.”
No nyt kyllä. Tälläisia lauseita ei saa sanoa ääneen, eikä ainakaan julkaista maan suurimmassa päivälehdessä. On yleisesti tunnettu fakta, että lasten kanssa kotona on rankempaa kuin töissä. Fakta. Ja miten aamulla ollaan virkeinä?
Jotain hyvääkin tässä sentään oli:
8. ”Vaimoni mukaan opin paremmin ymmärtämään häntä kotiäitinä. Lisäksi kuulemma huomaan lasten tarpeet paremmin.”
Nämä ottaisin kyllä ihan ilomielin vastaan.
Tarinan opetus? Voisin ehkä joskus vähän enemmän leikkiä lasten kanssa sen ainaisen kotityön sijaan. Voisin ottaa todella paljon rennommin monessa asiassa. Voisin karata kotoa antaa Insinöörille enemmän laatuaikaa lasten kanssa vaikka viikonloppuisin. Voisin nalkuttaa vähemmän ja hyväksyä päiväkaupalla makaavat sotkut delegoida kotitöitä enemmän. Voisin jättää jotkin asiat kokonaan Insinöörin päätäntävaltaan ja olla itse vaikuttamatta talvihaalarin väriin. Voisin…Voisin mennä töihin.
Siinä on vain pari muttaa. Mitä, jos en osaakaan enää töitäni? Olenko enää äiti laisinkaan jos käyn töissä siinä leikkipuiston vieressä? Miten tälle elämänvaiheelle voi laittaa lopun, sehän on aivan ainutkertaista? Miten voisin luovuttaa nenäliinat, soppakauhan ja legopalikat jonkun muun käteen?
Mitä kaikkea minulta jäisi näkemättä?
Mitä jos Insinööri sanoisi ”en ymmärrä mitä oot valittanut, täähän on tosi helppoa”?
Niin monta kysymystä, niin monta valvottavaa tuntia.
Sitaatit HS:n digilehdestä (maksullinen), alkuperäinen artikkeli (Jussi Konttinen) julkaistu paperilehdessä sunnuntaina 12.11.2012