Joku kysyi minulta Instagramissa ”mitä kivaa tulossa syksyllä, mitä odotat innolla?” ja tajusin ettei sellaista nyt oikein ole.
Kuulostaa kamalalta noin sanottuna mutta nyt tämä syksy näyttäisi menevän niin että edetään päivä kerrallaan kuumemittari kädessä ja katsotaan minkälainen päivä on tulossa.
Tätä tämä nyt taitaa vähän kaikilla olla, maksellaan pandemia-ajan veroja kertymättömänä vastustuskykynä. Tätä se toisaalta on melkein aina pienten lasten kansa, heidän pitää vielä kerryttää vastustuskykyä kohtaamalla ne pöpöt.
Tätä kirjottaessani yhdellä lapsista alkaa kahdeksas vuorokausi kuumeessa, toisella toinen kierros samaa tautia. Minä ja Insinööri vuorottelemme kipeän kurkkumme kanssa palapelivuoroja ja joka päivä lähetän tiedot päiväkotiin tai kouluun: ei vielä tänäänkään asiaa palata sinne.
Moni vanhemmuutta sivusta katsova kauhistelee varmasti vatsatauteja, täitä tai kihomatoja (enkä voi valehdella, ihan syystäkin) mutta sanon kyllä että omalta osaltani koen pahimmiksi ”ihan tavalliset virustaudit”, jotka voivat mokomat milloin tahansa ollakin tosi pitkiä, oireineen ihan kamalia tai viedä lapsen vaikka sairaalaan.
Roiskuva räkä on ällöä mutta paljon enemmän ihokarvoja nostattavaa on kuunnella yöllä pienen hengitystä ja miettiä onko se liian työlästä, joko pitää soittaa tai lähteä päivystykseen?
Tunnustella aamukolmelta ihoa, joka tuntuu niin kuumalta että polttaa edes pidellä sylissä sitä pientä tärisevää pakettia. Lääkitä, hyssytellä ja luvata että kaikki on kohta paremmin miettien että tekisi mitä vain että se todella voisi paremmin.
Mitä jos se vielä pienempi lapsi saa tämän, tai onko tuo omassa kurkussa tuntuva sympatiaitkun karheutta vai ensimmäisten pöpöpalleroiden invaasio?
On hirveää olla huolissaan ja on kamalaa tuottaa lapselle epämukavuutta tai jopa ihan kipua kun tehdään toimenpiteitä, jotka on vain pakko tehdä jotta homma lähtee parempaan.
Elämässäni olen monta asiaa unohtanut mutta en yhtäkään niistä hetkistä kun pieni huutaa ääni särkyen ”äiti auta” tai ”tuntuu pahalta, älkää” ja sinä se vai pitelet kovempaa kiinni että lääkäri saa jatkaa sen ikävän tekemistä.
Sydän särkyy huolesta, pienen murheen voimasta.
Vanhemmuuten sopii sekin raastava epäkohta että samana päivänä kun olet halunnut tehdä mitä vain pienen helpottamiseksi, koet olevasi aivan valmis siihen jatkuvaan kitinään mitä se kurja olo tuo tullessaan.
Silloin sitä tuleekin sellaisia aallonpohjia että tuntuu että nyt riitti, minä en enää jaksa. En kestä kuunnella tätä ulinaa, en kestä katsella tuota kurjaa oloa, en halua enää pakottaa sitä ottamaan yhtäkään milliä lääkettä vaikka se kuinka auttaisi.
Haluaisin vain kinastella tiskeistä ja nukuttaa vauvaani ulkona auringossa kävellen.
Mutta kyllähän minä jaksan, me jaksamme. Välillä paremmalla tsempillä ja rakentevammalla vanhemmuudella, välillä turhautuen ja omaa väsymystä murehtien.
Kunnes toipilas tekee jotakin kiellettyä ja tiedät sen olevan palaamassa takaisin terveiden pariin.
Niin että mitäs minä siltä syksyltä odotankaan? Paria vatsatautia, varmaan täitäkin kerran. Sitten aika paljon niitä ihania hetkiä siellä kaiken keskellä: konttaavaa vauvaa, ihania syysauringon säteitä, ledigoon laulamista koko niiskuttavan sakin voimin, pikkuisia kävelyretkiä oman talon taakse ja paljon leipomuksia.
Niistä on flunssakaudet sekä pienet äidit ja isit tehty.
Nyt siis otan taas vähän pullaa ja sanon itselleni niin kuin Instagramin puolella kirjoitin:
kaikille muullekin panadol-ruiskua piteleville kalliolle: tsemppiä. Hyvin me vedetään ja se saa tuntua rankalta.