Tarvitseeko lasten kanssa pärjätä aina ja ikuisesti itse, kun ”ne on kerran itse tehty?” Tätä kysymystä on valitettavasti saanut pohtia Onia, joka on fiksusti järjestämässä kotiinsa ylimääräisiä käsiä tulevan synnytyksen ja sitä seuraavan kauhukuukausien ihanan vauvahuurun ajaksi. Valitettavasti Onia sai tämän hienon päätöksensä tueksi kannustusten lisäksi muutamia ”miksi niitä lapsia tehdään jos oikein etukäteen pitää huolehtia avusta” -kommentteja. Ajatuksena lienee ollut ”Kai sitä ihan itsekin pärjäisi, kun kerran ennekin on pärjätty”. Aivan niin, ja ennen oli muuten myös paljon helpompaa vaikka ei ollut autoja, antibiootteja eikä kännyköitä. Eikä hössötetty mistään listerioista, käyttäkää nyt maalaisjärkeä senkin hysteerikot! Oli muuten myös poliota ja synnytykseen kuolevia äitiä ja niiden lapsia, mutta ei nyt jumituta siihen.
On aivan sairaan ärsyttävää, että meissä suomalaisissa asuu ”itse olet taakkasi kantaman” -periaate. Täällä on pärjättävä itekseen, turha tulla rutisemaan. Opiskelijana, äitinä, työntekijänä ja vanhuksena saisit olla kiitollinen, että me veronmaksajat annamme sinulle vaikka mitä rahallisia tukia – kuka sitä sen lisäksi vielä ihmisen apuakin tarvitsee? Jotenkin on vaan ilmeisen väärin, jos isommat lapset vie hoitoon, vaikka itse on vauvan kanssa kotona. Samoin on arveluttavaa jos pyytää ventovieraan doulan synnyttämään kanssaan (kuinka moni muka tuntee kätilönsä jotenkin etukäteen?) tai herranjestas vaikka siivojan kotiinsa auttamaan pölykoiravalmennuksessa. Suorastaan säälittäviä ovat ne ihmiset, joilla asuu au pair, tai jotka työllistävät huoltamon työntekijöitä (siis etkö osaa itse renkaita vaihtaa?). Jos palveluita ostavia ihmisiä ei luokitella lastensa kiduttajiksi, rikkaiksi paskoiksi tai laiskoiksi, ovat he vähintään uusavuttomia. Myös läheisten orjuuttaminen on kohtuutonta, kyllä aikuisen ihmisen pitäisi itse omat asiansa hoitaa.
Minä harkitsin tänään soittamista MLL:ään, neuvolaan, presidentille, 112:een tai ihan minne vain, jotta saisin vähän apua ja heti. Heräsin aamulla päänsärkyyn, joka vei näkökyvyn, järjen ja jalat alta. En saanut vauvaa nostettua syliin ilman, että oksennus käväisi suussa. En todellakaan saanut kakkavaippaa vaihdettua, ja Ykkösen* ruokkiminen sai itkemään kivusta. Tietenkin tämä oli se päivä, jona Insinööri lähti kahdeksi päiväksi polttareihin ja kummatkin isovanhemmat oli matkoilla. Mutta minäpä satun olemaan one lucky bastard: puhelimestani löytyi vielä ainakin kymmenen eri nimeä, perheenjäsentä ja ystävää, joille soittaa. Jo toinen tärppäsi, ja sain ihanan siskoni avuksi. Alle tunnissa oli lapset viety puistoon ja minä sain levätä vielä kaksi tuntia lääkkeiden voimalla sohvalla. Vielä senkin jälleen tuli pullatarjoilu ja lasten leikitysapu. Ja kaiken muun hyvän päälle illalla äidinhoitovuoroon astui vielä Kakkosen kummitäti, joka miehineen piti minulle seuraa, kävi ruokakaupassa, piirsi ainakin sata pupua Ykköselle ja sai Kakkosenkin kikattamaan onnellisena.
Nyt, kymmenen lääkkeen ja kaksien päiväunien jälkeen, olen saanut iltatoimet tehtyä ja päänsäryn taltutettua järkeviin mittoihin. Istun sohvalla Kakkonen sylissä ja katson rauhassa telkkaria. Enkä itke kivusta. Mihinkään näistä en olisi varmasti yksinäni tänään kyennyt, en olisi todellakaan pärjännyt ihan itse.
Kiitos, kiitos, kiitos, kun olette elämässäni. Sekä tänään auttaneet, että kaikki te joiden tiedän olleen valmiita myös auttamaan. Meillä on kyllä niin maailman paras tukiverkko, johon minä ainakin mielelläni nojaan. Ja aion jatkossakin pyytää apua, kun sitä tarvitsen, vaikka se minusta kuinka uusavuttoman tai pullamössön tekisi.
* Yksi itku tuli liikutuksesta, niin ihana oli pieni Ykkönen. Kun sanoin että äidillä on tänään pää tosi kipeä, meni pieni suu huolesta mutruun hetkeksi. Sitten se istui viereeni lattialle, paijasi hellästi päätä ja toisteli kuiskaten ”tosi kipee”.
P.S. Pahoittelen kuvien puutetta, koneet ja kännykät ja internet ja kaikki ovat niin täynnä etten saa kuvia julki. Hoidetaan kuntoon jossain vaiheessa. Kommentteihin vastailen myös ihan kohta 🙂