Kerran en uskaltanut mennä bussiin – masennus voi tulla luokseni taas

Juttelin ystäväni, blogikaimani Hannen (<3) kanssa hänelle valitettavan ajankohtaisesta masennuksesta, ahdistuksesta, sumusta. Yritin muistella minkälaista se oli kun itse olin siellä syvimmällä, en enää oikein muistanut. Päässäni vähättelin kokemuksiani, se oli varmaan vaan vähän stressaavaa aikaa.

Muistin toki että eräänä aamuna rintakehääni nousi valtava punainen ihottuma vain siksi, että tehtäväni oli ehtiä neuvolaan yhdeksäksi. Ja sen kuinka kerran en uskaltanut matkustaa bussilla kun en ollut ihan varma osaisinko toimia oikein kun tulee aika jäädä pois.

Kuitenkin jotenkin ajattelin että no se oli vain sellainen lyhyt vaihe mun elämässä, mutta ei se välttämättä ollut. Tekee hyvää muistuttaa itselleen että oma mieli on ihan yhtä herkkä ja häilyväinen kuin kaikkien muidenkin, että on mahdollista ja luvallista ottaa välillä vähän osumaa.

Mielenterveys ei ole mustavalkoinen joko-tai -asia, se on osa ihmisen kokonaisuutta siinä missä lihakset tai verenkierto. Se on ja elää, muuttuu ja värähtelee. Reagoi meihin ja elämäämme, laittaa meidät reagoimaan itseemme. Vauva-ajan lähestyessä on taas hyvä muistuttaa itseään että minulla ja mielelläni on taipumusta värähdellä joskus vähän isommalle mutkalle, että ihan kaikki tunteet eivät ole sanoitettavissa pois.

Viimeksikin raskausaika teki kaikesta voimakkaampaa, joten nyt on hyvä hetki palauttaa tämä mieleen. Mitä se on kun voin hyvin? Entä huonosti? Mistä sen huomaan? Miten pyydänkään apua? Mikä on ennen auttanut? Juuri nyt mieli on rauhallinen, onnellinen, tasainen. Olen johto- ja hermokeskukseni ratin takana itse.

Tilanne voi muuttua ja saatan taas löytää itseni hengittelemästä lattialla. Se on ihan ok sekin. Onneksi ja toisaalta surullista kyllä, meidän koko perheemme jo tämän tietää. Ei tulisi kenellekään yllätyksenä jos äidin pitää olla välillä vähän yksin, kuten tässä vanhassa tekstissä jonka löysin äsken ihan sattumalta.

En ole ehkä julkaissut tätä alla olevaa koskaan, en ainakaan löytänyt sitä blogista. Se on varmaankin vain palvellut minua siinä hetkessä kun kaikki oli hetken pimeää. Nyt julkaisen sen ihan itsellenikin muistiin – että tämmöistäkin voi olla. Mutta kyllä siitä voi selvitä.

17.1.2016

Yksi typerä kuppi kahvia. Se sen teki. Takana alkoholiannoksen siivittämä, huonosti nukuttu yö. Pienen pieni huoli taloprojektin kustannuksista ja maailman taloudesta. Sitten se yksi ylimääräinen kuppi kahvia ja homma levisi käteen. Otan anoppilassa päiväunet ja huomaan herääväni ylivirittyneestä tilassa, joka laukeaa lopulta vasta kotiin palattua, kotioven oikealla puolella, epämukavat talvivaatteet riisuttuina.

Istun lattialla ja silitän syliin tulleita lapsia, ja sitten pyydän heitä nousemaan.

Olen kiitollinen ja loputtoman surullinen siitä, että pieni kuusivuotiaani ymmärtää:

Sä haluat äiti varmaan olla hetken yksin.

Olen vähän onneton, tai ehkä häpeissäni, kun Insinööri ei ihan ymmärrä. Miten voisikaan kun en minäkään ymmärrä. Kuinka voi aikuiselle ihmiselle yhden hanskan ottaminen pois lapsen kädestä olla ylivoimainen, lannistava suoritus, joka vie voimia maratonin verran?

Tekisi mieli huutaa ääneen niin kuin sen hanskakäden omistaja ”En pytty!”. Yrittämättäkin tiedän, että puhuminen on nyt liian vaikea suoritus, miten voisin muka kertoa miehelleni mistä on kyse (en tiedä) ja samalla vielä auttaa lapsen yli väsyneen itkun?

Kaksi asiaa helpottaa: romahtamisen hyväksyminen ja mielikuvakirjoittaminen. Tajuan yhtäkkiä mistä on kyse, ja olo helpottuu.

Aivan, tämä on tämä outo kemiallinen reaktio, joka mulla nykyään on, en olekaan (täysin) hullu. Muistutan itselleni että tämä on fysiologiaa, eikä tilanne oikeastaan ikinä johdu mistään ”oikeasta” ongelmasta. Sanat ja niistä muodostuvat lauseet pulpahtelevat tajuntaani. Alan kuvitella kuinka kirjottaisin tästä ja sitä tehdessäni, kyynelten valuessa, aalto laimenee.

Kuvittelen kirjoittavani, etteivät paniikkikohtaukset kokonaan pois ole menneet, vaikka niitä ei oikeastaan ole syyskuun jälkeen nähty. Ne ovat kuin näkymätön verkko ohutta seittiä, joka kuroo itseään kasaan sisälläni. Jos annan sille rakennusmateriaalia, verkko saattaa yhtäkkiä tehdä pylvään kohti tajuntaani, kohti hormonejani ja primitiivisiä reaktiotani. Aina yhtä mitättömästä syystä.

Tämä päivä oli hyvä muistutus. Ainakin siitä kahvista (vähentäminen jatkukoon), unen tärkeydestä ja armollisuudesta. On vain hyväksyttävä se, että tämän arjen pyöritys ärsykkeineen on minulle välillä liikaa. On ihan oikeasti huomattava, milloin vedän hampaat jo tiukasti yhteen lukittuina, milloin pitää lopettaa mitätön askare kesken ja huilata. Kyllä, ostoksilla käynti voi olla liikaa.

Kyllä, paljon kantamuksia ja vähän kiristävä huppari voi olla liikaa. Ja se on ihan ok. Yleensä ne ei ole, ja jonain päivänä ne ei ehkä milloinkaan enää ole liikaa, ja vaikka olisikin, mitä sitten? Sitten romahdetaan, ei sen kummempaa. Siitähän sitten vain yritetään nousta ylös.

Vaikeampaa on sen romahtamisen estäminen, tasapainoilu liukkaan aallon harjan päällä. Kuin pidättäisi oksennusta vatsataudissa. Paljon fiksumpaa olisi surffata rohkeasti ahdistuksen aallon mukana ja antaa tunteiden tulla. Haaveilen jo ei ehkä niin kaukaisesta päivästä, jolloin voin vain nauraa itselleni aallon harjalla. Että noni, nyt tää taas pimahti, pieni hetki olkaa hyvä.

 

4 Kommentit

  • S

    ❤️❤️❤️
    Tutun kuuloista! Lapsen syntymä pisti mulla pakan sekaisin. Tai no ei nyt sekaisin vaan oikeastaan juuri niinkuin se aina välillä oli ollutkin. Nyt en enää vaan pystynyt sitä enää hallitsemaan kaikessa kaaoksessa ja kun joku muu vei kaiken energian, ajan ja ajatukset.

    Vaikea sanoittaa kun ei löydy sanoja. Ja sillon kuin se paniikki vetää mukaansa ei pysty mitään oikein sanottamaan edes. Onnea oli (on) loistava neuvolahoitaja, joka otti kopin ja ohjasi psykologin luo. Nyt tää aika on enää muisto mutta kun se tunne lähestyy taas joskus, nyt tiedän miten sen kanssa selviytyy.

    Kiitos kun olet avoin ja kirjoitat auki näitä vaikeita asioita!

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Ihanaa että sulla oli hyvä hoitaja, Mul kans! Se antaa turvallisen tunteen.

  • Jessi

    Hienosti sanoitettu. Luin heti kaikki muutkin aiheeseen liittyvät tekstit koska aihe on itsellekin liian tuttu. Itku tuli. Onneksi täällä(kin?) ollaan jo pitkästi matkalla parempaan ja terapiassa käyty jo kohta kaksi vuotta, mutta onhan se pelko uusimisesta aina siellä jossain. Paljon tsemppiä sinne! ♥️

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Sinne myös kovasti voimia, eivät ole nopeita matkoja nämä 💕

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.