Kuluneen reilun vuoden aikana olen oppinut että vanhemmat ovat helppo arvostelun kohde. Varmaan jokaisella kadun tallaajalla on jokin mielipide siitä, miten lapsia tulisi kasvattaa tai hoitaa. Ja mikä pahinta: usein me vanhemmat olemme keskenämme se eniten toisiaan arvosteleva joukko.
Itselleni on käynyt niin, että mitä kauemmin olemme olleet vastuussa tämän yhden lapsen hengestä, sitä vähemmän tekee enää mieli edes kyseenalaistaa toisten tapoja, saatika arvostella niitä. Sitä kun huomaa aika nopeasti joutuvansa syömään omat sanansa. Raskausaikana aloin pikkuhiljaa ymmärtää että nyt ei muuten kannata sanoa ”minä en sitten koskaan” -tyyppisiä juttuja, koska ne on ihan pian edessä itselläkin.** Sama pätee entistä vahvemmin lapsen kasvaessa, luoja ties mitä hetkiä on vielä edessä uhmaiässä. Tämä sama haaste lienee kaikilla vanhemmilla, joten miksi me sitten arvostelemme toisiamme?
Minulla on yksi teoria.
Oikein karkeasti ajatellen ja kärjistäen voisi piirtää janan vanhemmuuden valinnoista. Yhdessä ääripäässä olisivat nk. maalaisjärjellä etenevät, ei erityisiä ideologisia valintoja tehneet ”valeäidit”. Toisessa olisivat lapsenkasvatukseen perehtyneet, tutkimuksia kahlanneet ja niistä omat oppinsa valinneet ”oikeat äidit”. Ihan hyviä ja kauniita näkemyksiä kumpikin. Yhtä hyvin voisi moittia että ensimmäinen ääripää on laiskaa porukkaa joka menee sieltä, mistä aita tuntuu itselle sopivalta, ja toinen nojaa fanaattisesti muiden luomiin ideologioihin, varmistuen lähinnä siitä että näkee suurta vaivaa lapsensa eteen ja voi siten uskotella tekevänsä absoluuttisen oikein.*
Yksi juttu on kuitenkin varma: absoluuttista oikeaa tapaa hoitaa ja kasvattaa lapsia ei toistaiseksi ole löydetty. Lisäksi lapset ovat yksilöitä, jotka reagoivat eri metodeihin eri tavoin. Siksi voisin kuvitella, että suurin syy tekemiemme valintojen vertailuun ja siitä johtuvaan keskinäiseen tuomitsemiseen on epävarmuus. Epävarmuus omista ratkaisuista ja lapsen hyvinvoinnista on valtava, etenkin ensimmäisen lapsen kohdalla. Uskoisin että jokaisella henkisesti terveellä vanhemmalla on jo biologian sanelema vaistomainen tarve tehdä paras mahdollinen oman jälkikasvunsa eteen. Samaan aikaan emme kuitenkaan tiedä mitä tämä paras mahtaa tarkoittaa. Siksi peilaamme omia valintojamme jatkuvasti toisten tekemiin ja koitamme ymmärtää, olemmeko valinneet riittävän hyvin. Sen sivutuotteena syntynee ”me ei ainakaan tehdä noin” -ajattelumalli, jonka perimmäinen tarkoitus on varmistaa että se mitä sitten teemmekin on parempaa tai parasta mitä voi.
Soppaan voidaan varmaankin lisätä myös aito pelko muidenkin kuin omien lasten puolesta. Eri tavoin valinnut vanhempi voi aidosti ajatella että toiset tekevät haittaa omille lapsilleen ja pyrkii siksi estämään tätä haitantekoa kyseenalaistamalla toisten malleja ääneen tai pyrkimällä ohjaamaan heitä omiin tapoihinsa.
Oli syyt kritiikkiin mitkä tahansa, sitä on vaikea ottaa vastaan. Tarve tehdä oman lasensa eteen kaikki mitä voi on niin suuri ja alkukantainen, että jos sitä toteuttaessaan saa kritiikkiä, voi olla vaikea olla ottamatta sitä itseensä varsin pahasti. Kun on joutunut keskellä yötä sydän särkyen miettimään miksi lapsi itkee itkemistään (sattuukohan siihen kauheasti?) tai ei suostu syömään (se ei ole syönyt viiten tuntiin, sehän kuolee kohta nälkään!), ei toisten hyvääkään tarkoittava ”rakentava palaute” ole helppo ottaa vastaan.
Kaiken kaikkiaan huono omatunto on mukanamme pretty much koko ajan jatkuvasti joka tapauksessa, koska lapset ovat varsin äänekkäästi protestoivaa porukkkaa. Pieninkin epäkohta lapsen olotilassa ilmaistaan riittävällä vahvuudella, ettei vanhemmalle jää epäselväksi että nyt v****aa. Huono fiilis jo tehdyistä valinnoista saattaa siis soimata vanhempaa jo muutenkin, siihen syssyyn ei tarvita toisen teilaavaa näkemystä, jollei hänellä ole perustellusti enemmän tietämystä kyseisestä aiheesta. Koska neuvojahan me kuitenkin janoamme. Haemme niitä neuvolasta, kirjallisuudesta, netistä ja myös siitä vertaistuesta.
Loppujen lopuksi jokaiselle lapselle omat vanhemmat ovat kuitenkin parhaat vanhemmat, tekivät he mitä valintoja tahansa. Siksi meidän pitänee oppia nousemaan arvostelun yläpuolelle, ja samalla jokainen voisi oppia pitämään tuomiot oman päänsä sisäisinä***. Itse en todellakaan aio väittää olevani vielä riittävän paksunahkainen kaikkea kritiikkiä kestääkseni, enkä myöskään vielä riittävän hyvä ihminen pysytelläkseni täysin poissa muiden tekojen kyseenalaistamisesta. Lupaan kuitenkin jatkaa yrittämistä. Annetaanhan siis kaikki itsellemme ja toisillemme armoa – eiköhän niistä lapsista ihan hyviä ja onnellisia veronmaksajia vielä kasva.
* Suosittelen lukemaan Project maman valeäiti -postauksen kommenttiketjun. Siellä on hyvää pohdetta juurikin tästä kuvitteellisesta kahtiajaosta ja sen tarpeellisuudesta. Ja muistutus siitä että koko Valeäiti -jupakka on pohjimmiltaan vitsi, oli se sitten hyvä sellainen tai ei.
** ja tästä linkkaan Salamatkustajan ja Project Maman lemmenlapsen, Vuoden Mutsi -blogin, postaukseen ja keskusteluun aiheesta. Tsihi.
*** …ellei voi perustellusti olla huolissaan lapsen hyvinvoinnista ja silloin kuulunee jo olla yhteydessä muuhunkin kuin pelkkiin lapsen vanhempiin. Olisin esim. halunnut ehtiä puuttumaan sen äidin toimintaan, jonka näimme lähtevän sporasta lapsensa kanssa pakkaseen. Äidillä oli toppatakki päällä, turvakaukalossa majailevalla n. 3kk vauvalla body ja verskat. Eikä muuta.