Huomatessani perjantaina että voit on vähän vähissä, pidin huomaamattani pienen tauon somesta. En mitään dramaattista enkä tarkoin harkittua, mutta sillä lailla terveen sokeriaddiktin tavoin vähensin kun sokeri alkoi tuntua hampaissa pahalta.
Te ette ehkä ehtineet edes huomata mitään, eikä ollut tarpeenkaan. Mulle tämä kolmen ja puolen vuorokauden hiljaisuus tuntui tosi pitkältä. Erakoitumiselta.
Erakoitumisen fiilis johtuu siitä, että olen jotenkin ylivireystiloissani ajautunut ihan maaniseen päivityspakkoon. Ajattelin, että blogia on pakko päivittää joka päivä su-to välillä eli juttuja on kirjoitettava läpi viikonlopun (juu ei ole). Että jokaisesta podcast-jaksosta on pakko kirjoittaa sen julkaisun iltana (ehei). Että Instassa pitäisi olla jotain timanttista ainakin kerran kahdessa päivässä, ja FB statuksia nyt vähintään pitää olla jos ei muuta (eih eih eih).
Niinpä. Poskettoman hullua.
En minäkään tiedä mistä tuo ajatusmalli tuli, mutta nyt se on poissa. Hetkellisesti. Löysin taas sellaisen tolkun ihmisen sisältäni, joka käy töissä, juttelee lasten kanssa, syö ystävien tekemää törkyhyvää ruokaa ja käy ehkä lenkilläkin eikä koe pakonomaista tarvetta kertoa näistä jokaisesta heti paikalla tai ehkä ollenkaan nettiin.
Oli ihanaa. On edelleen ihanaa. Löysin myös tämän tärkeimmän taas sieltä tavoitekerrosten alta: Kirjoitan silloin kun siltä tuntuu. Kun tekee mieli sanoa jotain, kun haluan kirjoittaa jotain itselleni muistiin, enkä tykkäysten perässä.
Sillä myönnettävä se on; sitähän tämä kaikki on. Pitäisi saada parempaa, kovempaa, enemmän ja isompaa! Peukkuja ja kommentteja! Enemmän tykkäyksiä FB-sivulle (melkein yli haamurajan 2000 mutta kuka niitä laskee), enemmän sivulatauksia, missä seuraava viraali! Ei siksi että sillä olisi yhtään mitään helvetin arvoa mulle, vaan siksi että kun jotain ryhdyn tekemään, se pitää tehdä kunnolla. Ehkä jopa paremmin kuin muut.
Tiedän, tiedän. Olen Kreisibitch83.
No mutta, tästä on suunta vain ylöspäin. Sain mm. salilla suuren ahaa-elämyksen, josta ajattelin sitten kirjoittavani oikein pitkän tekstin. Ajattelin että hyvin kirjoitetusti siitä voisi tulla oikeinkin hyvä ja vaikka viraaliksi lähtevä teksti. En jaksa, ketä kiinnostaa. Kerron sen lyhyesti (sen sijaan tämä koko postaus alkaa olla jo kaikkien sääntöjen vastainen sekä mitassaan että laadussa. Fuck this diem myös).
Valeäidin vinkki parisuhteeseen: ”Jaa se puolisolle”
Kun näet jotain hauskaa jaettavaa Facebookissa tai keksit jotain nasevaa joka sopisi hyvin Twitteriin, älä ota kännykkää käteen. Älä ”jaa” yhtään missään. Kerro se hauska juttusi mieluummin puolisolle. Kummastele hänelle mitä outo tyyppi salilla teki, kerro kuinka mielenkiintoisen artikkelin luit tänään ja kuvaile miten siistin näyn näit tuolla lenkilläsi. Puolisolta saatu hehe, wau! tai aijaa? voittaa milloin tahansa sata virtuaalipeukkua ja saattaa aiheuttaa livekeskustelua. Saattaa jopa pelastaa kännyköihin valuneen parisuhteen.
Tosin, kerroin sitten omien oppieni mukaisesti tämän timantin Insinöörille, eikä sitä kamalasti kiinnostanut. Kävi vain puhumaan jotain veroilmoituksesta.
Menen siis tekemään sitä.
Toivotaan, että keksin taas paljon juttuja joista kirjoittaa, koska kirjoittaminen on edelleen ihanaa. Ja hei jos toivomaan lähdetään, niin menkää kuitenkin kuuntelemaan viime viikon podcast-jakso, jossa maailman ihanin Tiina kertoo minkälaista on olla äiti ja sinkku. Både och. Se oli ihan sikahyvä jakso sekin.
Laitan sen tähän alle vähän niin kuin kokeeksi. Ja kirjoitan siitä sen standardieni mukaisen julkaisun sitten myöhemmin. (Jos jaksan).