Kyllä ovat ajat muuttuneet.
Ollaan juuri tuhlattu tunteja ja satasia Lahden Karistossa, ostaen kaikkea huppareista vesi-ilmapalloihin ja uusiin pannuihin. Auto on niin täynnä kamaa, että takarenkaat tekevät koslaan sporttisen ilmeen. Kaikkea aivan turhaa ja siten täysin tarpeellista. Kuten nyt vaikkapa ne 200 vesi-ilmapalloa. Matkalla katson sääennusteita. Espoo: 20. Turku: 20. Milano: 29. Iitti: 16. On pilvistä tai sateista, ainakin lauantaihin asti.
Renkaat rahisevat lopulta mökin pihassa vasta iltapäivällä. Tuulisella, kylmällä ja harmaalla säällä. Auto pysähtyy leikkimökin taakse ja näen miten ilmassa parveilee..jotain. Kyllä, ne on hyttysiä. Kymmenittäin. Vilkaisen pimeää mökkiä hiljenneessä autossa ja kysyn puolitosissani Insinööriltä että jatkettaisiinko vaan suoraan matkaa jonnekin muualle? Jos vaikka Turkuun?
”Käydään nyt katsomassa miten kylmä siellä on”, Insinööri vastaa ja astumme autosta ulos.
Ei siinä mene kuin muutama minuutti. Katson hetken järveä ja avaan mökin oven. Sisällä odottaa crocsit sievässä rivissä ja vastamaalattu yläkerta portaineen. Pöydällä nököttää se ihana kannu, jonka olemassa olo aina unohdan ja se kahdenkympin radio, josta ei edellenkään kuulu oikein mikään kanava. Varpaat muuttuvat pikkuhiljaa valkoisiksi mökin säilömästä viileydestä.
Lapset kiljuvat jo leikkimökissä onnessaan, muumilimut kädessä. Minä heitän villasukat jalkaan, kameran käteen ja kaljan pakkaseen. Me täältä mihinkään lähdetä – Käplis on paras!
Entä ne muuttuneet ajat? No, tämä lähes sama tilanne koettiin kuusi vuotta sitten. Silloin seisoin Heinäveden mökin pihalla keskellä heinäkuuta kuoritakki päällä sateessa hytisten, hyttysiä huitoen. Tajusin että täällä on +14 ja jossain muualla +24. Lähdimme seuraavana aamulla seitsemältä ajamaan kohti aurinkoa (Käpälämäkeä). Olen aikuistunut eli jämähtänyt. Nyt hyttysetkään eivät saa mua täältä pois!
