”Mites teillä raksa etenee?”
”No kuule, arvaapa vain…”
Syvennymme tuttavani kanssa haavojemme jakamiseen. Missä on piirustukset myöhässä, missä joku mokailee, missä kukaan ei ota vastuuta ja miten tämä ala kaiken kaikkiaan onkin niin omituinen.
Olemme huudelleet koko keskustelun pahaa-aavistamattoman ei-rakennuttajan yli. Vartin päästä hän huomauttaa kohteliaasti vaihtavansa nyt paikkaa, sillä hänellä ei ole oikein mahdollisuutta ottaa osaa keskusteluun.
Tietämättä veikkaan että valahdin vähän punaiseksi. Nolottaa. Tajuan, että olen aivan kuin inttijätkä, tai vauvamamma.
Olen pienessä marinakuplassani, jossa hakeudun kaltaisteni seuraan puhumaan siitä itsestään. Sen kuplan ympärillä ei kuulkaa kukaan muu jaksa olla. Siinä missä inttijätkät vaihtaa muille jäätävän tylsiä kokemuksia pinkasta ja vauvamammat avautuvat liian tarkasti avautumisestaan, raksailijat jauhavat innoissaan välipohjista ja alihankkijoista.
Nämä marinakuplat ovat tärkeitä. Niissä jaetaan tuskaa ja iloa, haetaan vertaistukea ja konkreettisia neuvojakin. Yhteistä niille on se, että ulkopuolelta kuunneltuna (jos joku jaksaa) kuplan meininki kuulostaa kammottavalta.
Sitä ajattelee että huh, onneksi mun ei tarvinnut olla intissä. En muuten varmasti ikinä synnytä. Meidän parisuhde ei ainakaan rakentamista kestäisi.
Olen nyt ollut näistä kuplista kahden sisällä, joten uskallan kertoa teille vankan totuuden: se ei ole läheskään niin kamalaa miltä se kuulostaa, ja se on yllättävän äkkiä ohi.
Esimerkkinä tilanteeni juuri nyt: Ollaan oman talomme kanssa ehkä pahimmassa mahdollisessa vaiheessa. Oikeasti tosi moni juttu menee just nyt ihan päin helvettiä. Marinakuplalle on paljon tilausta.
Hommat kuitenkin myös todellisuudessa etenevät koko ajan, eikä tämä(kään) kupru lopulta ihan mahdottomalta tunnu. Mutta toki vastaukseni ”Mites raksalla menee” kysymykseen on synkkä ja dramaattinen.
Sillä se nyt vain on tärkeää jakaa juuri ne pahimmat jutut, hieman ehkä vielä ryyditettyinä. Niin löytää oikean olkapään.
Oikeasti mukaan mahtuu paljon todella hienoakin, asioita joista vain ei tule puhuttua koska ne ovat hienovaraisia, lähes huomaamattomia.
Kun talon ikkunoiden muodon voi hahmottaa. Kun inttijätkä huomaa kuntonsa nousseen metsässä tarpoessaan. Kun synnyttäjä on itsestään kaiken sen keskellä ylpeä.
Kuplassa on hyvä ja mukava olla, ja sieltä on ihana huudella pelottavia asioita. Mutta tiedoksi kaikille että on siellä myrskyn silmässä myös kaunista, ja aurinko tulee aina lopulta esiin.
Tätä kirjoittaessani sain Insinööriltä viestin.
”Pentti soittikin heti ja kaikki pitäis olla korjattuna ens viikon aikana.”
Niin se vain aina hyväksi kääntyy.