Kuvailin vastikään yhteistyökumppanille Valeäidin lukijoita. Kerroin että keskimäärin olette yli 30-vuotiaita, kiinnostuneita ruoanlaitosta ja että valtaosa teistä lukee Valeäitiä vähintään kerran päivässä. Juuri sen enempää en teistä oikeasti tiedä.
Tiedän vain että teitä käy täällä melkoinen joukko, kuukausittain reilusti toistakymmentä tuhatta ihmistä. Se on niin iso luku, ettei sitä tajua ennen kuin näkee saman massan ihmisiä jossain tapahtumassa. Päässäni teitä on vain muutamia, ja luulen tuntevani teidät vaikka oikeasti en mitään tiedä. Olen kuitenkin luonut teistä päässäni jonkin kuvan.
Ajattelen teidän olevan pääosin itseni kaltaisia ruuhkamutseja, joilla on lapsi tai pari. Oletan teidän olevan kiinnostuneita kauniista asioista, asumisesta ja ehkä vähän yhteiskunnastakin. Olette viisaita, empaattisia ja analyyttisia. Ehkä joskus vähän ylianalyyttisiakin, sellaisia vähän herkkiä tyyppejä. Naisia.
Eihän tämä totta ole, vaan jonkinlainen itseäni heijastava kuva, jota käytän eräänlaisena mallinukkena, kun teitä ajattelen.
Sen tiedän, että kommenteissanne olette fiksuja ja hyvin käyttäytyviä, hauskoja ja mielenkiintoisia. Avuliaitakin! Ja useimmiten asioista yhtä hajalla kuin minäkin. Tunnen meidän kuuluvan samaan heimoon, jossa voi olla eri mieltä mutta sekin tehdään tyylillä. Saamme aikaan mielenkiintoisia keskusteluja, emme väittele turhista. Oikeastaan välillä toivon ettei lukijoita tulisi yhtään lisää, sillä tämä porukka tuntuu toimivan niin hyvin.
Kirjoittaessani en ajattele varsinaisesti kenelle kirjoitan, vaikka se on yleensä paras ohje mitä sisällön tuottajalle voi antaa. Mutta kun en minä voi ajatella! En voi miettiä että tuohon joukkoon mahtuu tuhat näkökulmaa, asennetta ja elämäntilannetta. Kirjoitan pääsääntöisesti omia tuntemuksiani ja ajatuksiani, ja ne jäävät minultakin kuulematta jos alan kirjoittaa toimitettua, harkittua ja moniulotteista journalismia. Jätän myös tietoisesti muistamatta että joukossa on niitä, jotka lukevat vain tavan vuoksi vaikka ovat jo minuun kyllästyneet, niitä jotka rakastavat inhota minua ja niitä jotka tunnen aivan eri yhteydessä tosielämästä.
Suodatan tekstini kahden näkökulman kautta: anoppini ja lasteni. Tekstien pitää olla sen verran siivoja että niitä kehtaisi anopillekin näyttää ja toisaalta niin kaukana yksityisestä elämästämme että voisin antaa lastenkin näitä lukea. Kumpikin on vaikea tavoite joka ei ihan aina toteudu, mutta se on kuitenkin vahva ohjenuora ja yritän näitä itsessäni jatkuvasti kyseenalaistaa.
Joskus anonyymi lukijajoukko muuttuu todeksi kun näen Instan analytiikasta jonkun vanhan tutun katselleen storyani. Silloin saatan hetken miettiä kuinka kummallista on että tämäkin kymmenen vuoden takainen koulukaveri katselee kuinka itken auton etupenkillä, enkä minä tiedä hänen elämästään mitään. Silloin tällöin olen myös hetkellisesti häpeissäni, jos vaikka nelikymppinen miespuolinen asiakkaani kertoo juuri löytäneensä blogini ja muistan etusivulla paistavan uusimman tekstini olevan melko puhdasta pieruhuumoria.
Osan teistä tunnistan toki nimimerkeistänne: Pilami, Tarja, Sanna / Kototeko, Reettapee, Heidi pii, Satsuinsta, Tiskari, Lintunen…Ihanaa kun käytte luonani niin usein että tunnutte jo tutulta! Anteeksi niille joiden nimimerkkiä en tässä nyt muistanut, tunnistan teidätkin kyllä!
Joskus kohtaamme oikeassa maailmassa. Osa teistä tulee sanomaan moi ja kertomaan lukevansa blogiani, osa laittaa jälkikäteen somessa viestiä ja kertoo bonganneessa, osa vain katsoo sillä tietyllä tavalla, joka saa minut ajattelemaan että ehkä tunnistit minut. Hetkeä myöhemmin aina nolottaa, miksi luulinkaan että joku tunnistaisi minut. Todennäköisemmin vain tein jotain kiusallista.
Todennettujen kohtaamisten jälkeen mietin miltä se teistä tuntui: Olinko samanlainen kuin kuvittelit, pidempi, paksumpi, iloisempi, oudompi? Tuijotinko myrtsinä kännykkää, oliko perheemme ihan katastrofi, kuten yleensä? Viime aikoina kun olen treffatessamme mm. siivonnut kaupan lattialta kaatuneita vichyjä ja pelastanut bussin oven väliin jääneen lapsen käden.
Mulle teidän kohtaaminen on aina mielettömän sykähdyttävää: tunnecocktail johon sekoittuu hitunen ylpeyttä ja kiitollisuutta, mutta myös sellaista nöyryyttä että haluan aina sen jälkeen kirjoittaa vain enemmän ja paremmin. Että on jotain lukemisen arvoista sinulle.
Eniten opin teistä kommenttienne kautta, erityisesti blogiin tulevista kommenteista. Tiedän että kommentointi blogissa asti on ihan liian vaivalloista, enkä itsekään sitä enää oikein jaksa harrastaa. Helposti sorrun antamaan lakonisen FB-peukun tai painamaan sydäntä, tai ehkä kommentoin jotain nopeaa Instakuvan alle. Kommenttilaatikkoon asti eksyvä teksti on kuitenkin aina iso juttu, joku on oikeasti ottanut aikaa ja nähnyt vaivaa osallistuakseen tähän yksinpuheluuni! Kiitos siitä!
Mitä bloggaaja siis lukijoistaan ajattelee? Pelkkää hyvää, mutta melko ahtaalla mallinnuksella. Olette varmaan aika paljon muutakin kuin köyhän mielikuvitukseni tuote. Siispä pyydän taas kerran, niin kuin lähes joka vuosi: kertokaa keitä te olette ja mitä teille kuuluu?