Tämä syksy on ollut aika HC, siis kar-C. Hommaa pukkaa joka suunnasta, monesta eri roolista. Välillä juoksen asiakkaalle myymään meidän loistopalveluita, välillä istun asiakkaalla tuoteomistajan roolissa, välillä teen uusia tarjouksia ja aivan liian harvoin muistan vieläpä hoivata sitä omaa tiimiä. Kirjaan matkalaskuja, vien joululahjoja, suunnittelen istumajärjestystä ja hoidan katastrofeja.
Eikä tämä tuleva fuusio suoranaisesti vähennä työtaakkaa. Kaikenlaista palaveria pukkaa, ja jokaiseen haluaisin osallistua. Kalenterissa on naurettavan usein triplabuukkauksia. Tämä kaikki on oikeastaan ihan ok, pysyn vielä hengissä. Jonkin verran joutuu tekemään iltaisin töitä, mutta pääsääntöisesti homma pysyy kasassa*.
Yksi paha kaveri tässä välissä on päässyt hiipimään mukaan: sähköpostiväijy. Se pirulainen on muuttanut minun koko työtapani normaalista työstämisen ja palaveroinnin vaihtelusta pelkkään tulipalomoodiin. Väijyn. Sähköpostia. Puhelinta. Flowdockia. Näistä kaikista pukkasi tässä jossain vaiheessa niin hullulla vauhdilla punaista notificaatiopalluraa, että opin hallitsemaan koko päivääni näiden kautta.
Tänään oli sellainen harvinainen päivä, että olisin saanut työrauhaa tehdä hommia. En tehnyt niitä. Tuijotin sitä saamarin meiliboksia. Vastasin alle viiden sekunnin jokaiseen pyyntöön ja kysymykseen. Ettei ne vaan taas kasaantuisi. Odotin, milloin seuraava kyssäri tulee. Ja olin vähän pettynyt kun ei tullut. Mitä nyt teen?
Illalla heräsin omaan turmiooni: Olen oman sähköpostini ja sen vielä hirveämmän serkun, Flowdockin vanki. On tehtävä jotain. Tässä viinilasin äärellä asiaa miettiessäni keksin hyvän idean! Voisin laittaa heti ensi viikosta alkaen automaattisen vastauksen päälle, joka selventää miksi en enää vastaa alta minuutin:
*…onhan tässä tietysti nämä hartiat, jotka eivät enää salli leuan nostamista ylös, mutta se nyt on mitätön pieni juttu, jonka loma saa hoitaa kuntoon. Uskon että kaksi vuorokauden lentomatkustuspäivää tekee vain hyvää rungolle ja rangalle.