Mä tuun pääsemään maaliin, mietin ja liikutuin vähän.
Mittarissa oli 5/21,1 km ja juoksin tasaisen rullaavasti jossain Kaivarin edustalla. Olin juuri käynyt pissalla bajamajassa ja kaikki oli täydellisesti: olin taas ihmisten joukossa, aurinko paistoi mutta ei ollut kuuma, jalat toimi, polvi oli kivuton ja kaikki tuntui vaan niin hyvältä.
Ajatttelin että varmaan tämä muuttuu vaikeammaksi jossain kohtaa, ehkä seiskan kohdalla? Kymppi viimeistään, en ole niin pitkään yhtäjaksoisesti juossut tosi pitkään aikaan. 14km on haamuraja, sitä pidempään en ole edes kävelyn kanssa ehtinyt juosta kun kipeytynyt polvi vei viimeiset 1,5kk melkein kokonaan ja Rebekan mahtava juoksukurssi jäi kesken (kurssista olen tehnyt kaupallisia yhteistöitä, suosittelen!).
Vielä huhtikuussa ajattelin että totta kai pääsen maaliin asti ja ehkä jotain aikaakin voisi tavoitella. Viisitoista vuotta sitten juoksin 2:19 ja seuraavana vuonna 2:26, ehkä voisin nyt haaveilla 2:20 tai jopa 2:15 ajoista, olenhan ainakin puoli vuotta harjoitellut fiksusti. Sitten se polvi tuli kipeäksi ja lopetin juoksemisen.
Edellisellä viikolla kävin kokeilemassa pari pientä lenkkiä. Polvi kesti kyllä, vaikka ei se täysin kivuton ollut, mutta muuten se oli ihan kamalaa. Juoksu oli tosi hidasta ja tosi raskasta. Juoksun aattona olinkin aika varma että en tule jaksamaan koko matkaa, tämä on hirveä virhe.
Mutta ei se ollut, vaan tosi hyvä päätös. Tästä tuli elämäni ihanin juoksu. Ensimmäistä kilometriä (ja kahta vähän harmillista pissataukoa) lukuunottamatta koko juoksu oli pelkkää iloa ja nautintoa, kaikki meni täydellisesti. Vaikka aika jäi huonommaksi kuin ne kaksi edellistä (2:33 pissataukoineen), olin pitkin matkaa haljeta ylpeydestä kun tunsin miten hyvin juoksin.
Juoksu oli rentoa, mukavaa, tasaista ja kiihtyvää. Yksikään pätkä ei tuntunut pitkältä, kertaakaan en odottanut kilometrien vaihtuvan tai katsonut kelloa. Olin laittanut kellon näyttämään sykettä, koska se oli ainoa jolle olin uskollinen. Ensimmäiset kymmenen kilometriä pidin huolta ettei syke noussut yli 150. Jos nousi, kävelin. Ehkä 15 sekuntia, sen verran että se laski taas 150 tai 149, sitten jatkoin.
Välilllä tuntui hassulta ohittaa joku edessäni juossut ja vain hetkeä myöhemmin kävellä. Mutta ei se enää tuntunut yhtään pahalta kun nakutin tasaista tahtiani satojen minua edellä olleiden ohi. Ensin saavutin 3:00 ajan jäniksen, sitten 2:45 jäniksen ja 2:30 ehti häilyä myös siellä lähellä kunnes se toinen pissatauko heitti mut siitä jälkeen.
Minä muuten todellakin ohitin satoja, sillä se eka kilometri olikin aikamoinen. Olin lähdössä ihan viimeisten joukossa koska olin vielä bajamajassa kun megafonista kuului ”kolme minuuttia lähtöön!” (se oli muuten hyvä bajamaja se, koska ilman sitä hetkeä olisin ollut vatsan kanssa paljon isommassa hädässä jo ekojen kilsojen kohdalla.)
Lähdin siis liikkeelle lähes yksinäni ja jouduin samalla heti kävelemään – syke oli noussut 166:een vain jännityksestä, eikä olisi ollut mitään mahdollisuutta juosta koko matkaa jos en olisi sitä ensin toppuutellut.
Siinä oli hetki kun mietin että nyt sitä henkistä kanttia vaaditaan. Keskellä kaupunkia, valtavan yleisön edessä yksi kävelee kun ei koko tapahtumaan edes osallistuisi. Kaukana edellä juoksi kisan viimeinen massa, ja vastustin tiukasti kiusausta juosta sitä kiinni.
Kaikki ympärilläni sanoi että voisitko juosta tuolla noiden muiden kanssa: oma pää mutta myös yleisön katseet ja järjestelyt. Ihmiset odottivat että kulkuaan blokkaava maraton menisi ohi ja ihmettelivät miksi vielä pitää seisoskella kun tuossa ne jo meni. No kun takana tulin vielä minä ja pari muuta.
Kävelin ja hölköttelin yksin ja yritin ymmärtää missä reitti edes menee – sitä ei ollut helppo nähdä kun massa puuttui. Olin aina se, jonka jälkeen järjestäjät huikkasi toisilleen ”tämän jälkeen päästetään autot menemään”. Kuuntelin tyynesti kun autot tööttäilivät vihaisesti, miksei jo päästetä?!?
Kelloni näyttää 154, sori vain mutta kävelen taas hetken.
Laitoin äänikirjan hämäämään itseäni, suljin silmäni paineilta ja nakutin menemään. Tasaisesti noin seitsemän minuuttia per kilometri. Äkkiä olin siellä massan mukana ohittelemassa muita.
Otin napit pois korvista ja aloin nauttia.
Tasainen tossujen jytke, edelläni miesporukka joka viisaasti käveli tasaisin väliajoin viiden sekunnin ajan. Huikkasin mikä teidän tavoite on, ”kolme tuntia!” he vastasivat iloisesti ja kannustin, hyvin menee!
Sitten lopetinkin puhumisen. Oma tasainen tahtini ei mitään hömpötyksiä kaivannut. Ei turhia käden liikkeitä, puhumista tai musiikkia, sillä ne kaikki nostivat aina sykkeen väärälle puolelle.
Viisi kilometriä, onni tiedosta että tämä rullaa, ei satu, pystyn tähän. Seitsemän, pieni yllätys miten nopeasti se tuli. Ysi tuli aivan puskista, kymppi sai jo nauramaan ääneen. Kai tämä jossain kohtaa vaikeutuu mullakin, mietin kun lopetin kävelyt ja jatkoin sykkeen tasaamista hitaammalla juoksulla.
Yksitoista meinasi olla vaikeampi. Kiersimme Tervasaarta pehmeällä pohjalla ja polveen alkoi sattua. Voi ei, nytkö pitää alkaa kuulostella sitä? Keskityin lyhentämään askelta, aktivoimaan pakarat ja ojentamaan jalan kunnolla. Jalka lonkan alle, katse eteenpäin, käsistä vauhti, kyllä tämä tästä. Tai oikeastaan katse puskaan, missä kehtaisi käydä? Hirveä pissahätä, taas. Hiton aamulähtö. Se ylimääräinen kuppi kahvia, hitto.
Mietin että nämä matkat ovat melkeinpä vähemmän juoksusta ja enemmän huollosta kiinni. Syöminen, juominen ja vauhdin kanssa tasapainoilu ovat avaimia onneen. Tai ainakin niissä mokaaminen pilaa kaiken.
Tervasaari kierretty, jalka osui asvalttiin ja kas – polven ongelmat loppuivat. Sain taas tasaisen rytmini kiinni ja aloin etsiä bajamajaa, se harhautti hyvin seuraavat neljä kilometriä vai kauankohan siinä menikään. Pieniä kipuja tuli ympärillä kroppaa ja muistin Hannan juuri päättynyttä matkaa – totta tosiaan, tervetuloa tämä kipu, kohta olet ohi.
Kolmetoista, joku makasi maassa ensiapu ympärillään, voi ei. Toinen huohotti takanani niin raskaasti että pelkäsin terveytensä puolesta. Välillä juoksin joidenkin vierellä kuin osana porukkaa, mutta ei meistä kukaan mitään puhunut, juostiin vain. Kunnes minun tahtini alkoi hiljalleen mennä ohi.
Ajattelin mielessäni että joku ehkä seuraa matkaani livetuloksista ja hurraa iloisesti. Tunsin kaikki treenejäni seuranneiden kannustuksen ihossani, vaikka en tietysti voinut tietää oliko niitä. J0tenkin vain tiesin että oli.
Mietin, että minulle on sanottu etten voisi juosta pitkiä matkoja selkäni takia. Mietin että olen itse joskus päättänyt että ei enää koskaan, ei siinä ole mitään järkeä. Täällä olen. Neljä lasta, neljäkymmentä vuotta ja vähän kipeä polvi ja tämä tuntuu silti paremmalta kuin mikään ikinä. Taisin taas vähän itkeä.
Teurastamon kohdalla kamala vastatuuli, reitin pahin pitkä ylämäki ja yhtäkkiä olin taas yksin. Reitillä käveli sikin sokin tavallista kansaa, koska maratonhan näytti jo menneen. Mutta yhä minä nakutin, sykerajani jo 160. Kelloon pärähti notifikaatioita Insinööriltä ja perheeltään, arvasin hänen tulleen maaliin. Ilahduin, kaksi tuntia on siis jo varmaankin mennyt, hyvä hän!
Samalla vastaan tuli yhtäkkiä 16 (tai ehkä 17, en oikein seuraillut näitä!) kilometrin merkki ja lähetin kuvan Insinöörille muistoksi siitä että meno oli edelleen tosi helppoa. Päätin kuitenkin laittaa lopputsempiksi musiikit korviin ja lähdin Lady Gagan tahdissa laulaen kiihdyttämään. Asetin uudeksi tavoitteeksi ettei syke mene yli 170, ainakaan paljon.
Elisan konttorilla hirveä ylämäki, onneksi lyhyt. Biisiksi vaihtui I’m never gonna not dance again ja minä paahdoin jo aika kovaa. Nauroin, hymyilin ja vähän itkinkin, miten tämä voi mennä näin hyvin! 19 kilometrin merkki, minä lauloin ja tanssin käsillä biisien mukana ja edelleen juoksin jo voimansa syöneiden ohi. Viimeksi jouduin itsekin jo tässä kävellä vittuuntuneena ja rikkinäisenä, nyt tunsin olevani vasta vaihtamassa vaihdetta isommalle.
Päässä välähti ”voisin ehkä jaksaa koko maratoninkin joskus”, mutta sen en sentään antanut sotkea koko fiilistä. Kiihdytin yhä, syke jo lähellä 180. Töölönlahden ranta näkyy, se oli minulla henkinen tavoite jo edellisenä iltana. Tiesin että jos sinne pääsen juosten, olen voittanut. Se on jo loppusuoraa. Hurjat kannustusjoukot, kiihdytin yhä. Nyt ei ollut enää pitkä matka.
Mihinkään ei sattunut, happi ei loppunut, minkäännäköistä henkistä kanttia ei tarvittu, metrejä ei pitänyt laskea. Minä vain kiihdytin. Otin napit pois korvista ja hymyilin, varmasti kaikki viimeiset kilometrit.
Yhtäkkiä sen pienen vielä jäljellä olevan yleisön joukossa oli Insinööri, mutta minusta väärässä paikassa! Olisin halunnut hänet maaliviivalle vastaan joten pakotin raukan juoksemaan mukanani, hahah. Yllättäen hän ei kuitenkaan juuri puolimaratonin juosseena pysynyt tahdissani.
Red Bullin kaari siinti edessä, kiihdytin viimeiset voiman palaset irti. Tajusin etten ole varma missä maaliviiva on, joten jatkoin, jatkoin, jatkoin kunnes kuulin megafonin kuuluttavan kaikille ”ja maaliin tulee Hanne Kettunen” ja aloin itkeä, taas. Onnesta, ylpeydestä, endorfiinista ja helpotuksesta.
Meni pitkään ennen kuin edes sain tietää aikaani, tai että se edes olisi kiinnostanut. Kellonkin unohdin laittaa heti nimeni kuultua pois. Minulle riitti että olin maalissa melko vähällä kivulla (polvi alkoi sattua juoksun jälkeen, mutta meni jo illaksi ohi) ja tosi hyvällä suorituksella, jossa järki ja harjoitus voitti ylpeän sisun kuusi-nolla.
Että voi puolimaratonin juosta niin että nauttii koko matkasta ja ajattelee voimia vielä jääneen, se lienee mulle se suurin saavutus.
Viime viikolla ajattelin että minä en varmaan jaksaisi enää edes kahdeksaa kilsaa juosta yhtä mittaa, lauantaina mietin että haluan tehdä 10-15km treenejä, pian.
Tänään ilmottauduin seuraavalle puolimaratonille, kolme kuukauden päähän. Nälkä kasvaa kun ruoka on hyvää.
Katsotaan nyt sitten vielä loppuun kisajärjestäjien kuvaajan taltioima hetki sieltä ekalta kilsalta, arvuutellaan tästä mikä oli silloin fiilis:
Ai että, 21 kilometrin aikana ehtii ihminen ajatella ja tuntea kaikenlaista!