Me sovimme, että tänä vuonna hän kirjoittaa tämän perinteisen synttäritekstinsä itse, kirjeensä 8-vuotiaana. Mutta se jäi vähän kesken. Tässä on ollut kuulkaa hieman leikkejä leikittävänä. Haluan silti jotain kirjoittaa syntymäpäivän kunniaksi, sillä kahdeksan vuotta sitten ihan juuri näin kauniina mutta paljon kylmempänä päivänä maailmaan tuli elämäni tärkein nainen.
Mullahan on ollut jo muutamana vuonna tapana kirjoittaa muistiin kirjeen muodossa lapsille syntymäpäivinään, kertoa kaikille kuinka siisti tyyppi sankari on. Sen aika olisi viimeistään nyt, syntymäpäivän iltana.
Mutta tämä käy vaikeammaksi joka vuosi. Lapset ovat kummatkin jo niin isoja, etten halua kertoa kaikille minkälaisia he juuri nyt ovat. Persoonallisuudet alkavat olla niin hienosyisiä, omia kokonaisuuksiaan että niiden avaaminen ihan kaikelle maailmalle tuntuu väärältä.
Enkä minä halua vanhempana sanoa edes lapselle että ”sinä olet tuollainen”, kun enhän minä sitä tiedä enkä halua antaa nimeä jollekin vielä mysteeriksi jäävälle upeudelle tai lukita lastani johonkin persoonaan (Tiedättekö, se voi kun sinä olet aina niin kiltti tyttö –ansa.) Niin en kai voi sanoa muillekaan että tälläinen hän on, merkitään se maailman kirjoihin.
Samaan aikaan haluaisin tallentaa kaiken minun, hänen ja maailmankin kirjaan sillä pullistelen ylpeyttä hänestä ja heistä. Tekisi todellakin mieli huutaa turuilla ja toreilla että kelatkaa, tää on mun lapsi! Miten uskomaton ihminen siitä on tulossa, katsokaa nyt!
Ehkä tämä on viimeisistä hetkistä kiinni pitämistä. Lapsuudesta jopa, sillä joskus tuntuu että herään huomenna ja tajuan sen olevan teini. Muistan nähneeni muiden kahdeksanvuotiaita ja miettineeni oman neljävuotiaani vieressä että iiks, onpa tuo jo iso. Onko se vielä lapsi? (on).
Ihan pian Ykkönenkin on kuitenkin iso, ainakin niin iso että se alkaa itse kertoa itsestään kaikille. Internetissä ja muutenkin. Pelkään, että nämä vuodet ovat viimeisiä hetkiä jolloin se mitä me vanhempina nähdään on valtaosa ihmisestä, eikä vain kotona nähty pikainen vilahdus. Että se kuva, joka minulla on lapsestani on tarkka ja kohtuullisen kokonainen, eikä vain vanhemmalle tarkoin näytetty puoli.
Haluan pitää tämän kaiken – hänet – itselläni, koska ihan kohta hän antaa enemmän ystävilleen kuin meille. Edessä siintää se aika jolloin ystävät, harrastukset ja välitunnit muovaavat pientä ihmistä enemmän kuin kotona vietetty aika, enkä taida olla siihen ihan valmis.
Tästä piti tulla raportti syntymäpäiväjuhlista ja fiilistely siitä että kahdeksanvuotiaat on kyllä ihan älyttömän hauskaa porukkaa. Niitä oli täällä eilen kaksikymmentä (!) ja se ei ollut lainkaan kamalaa. Päinvastoin. Niin oli kohteliasta, vitsikästä ja leppoisaa sakkia että huimasi. Yhdet parhaista juhlista koskaan.
Tuli sitten vähän diipimpää shittiä.
Palaan siihen minun kahdeksanvuotiaaseeni vähän kuitenkin, pakkohan minun on jotain pientä tänäkin vuonna kertoa.
Kerrottakoon että hän on täydellinen. Hän on rakas. Hän on kahdeksan vuotta ja 20 tuntia vanha.
Hyvää syntymäpäivää kulta, toivottavasti jaksat kirjoittaa meille sen kirjeesi joku päivä – maailman pitää kuulla sinusta lisää.
Ps. En todellakaan leiponut itse noin mieletöntä kakkua, vaan sen loihti meille näkyvyyttä vastaan Tingelstiina, joka lupasi tarjota kakut teille marraskuun loppuun saakka -20% alennuksella koodilla ”Valeäiti”. Suositus, oli superhyvää!