Olen nyt vältellyt tätä tekstiä riittävän pitkään, pakko jotain kirjoittaa. Sovitaan että tämä on sitten viimeinen tontti/talopäiväkirjajuttu koska en enää näemmä jaksa. Kuukausittain ei enää tapahdu niin paljon edistystä että olisi hirveästi kerrottavaa. Ja olen kirjoittanut tätä kolme vuotta. Näin pitkään ei vaan voi jatkua yhden talon pykääminen! Sitä paitsi talo alkaa ihan oikeasti olla jo aika valmiina.
Minä myös.
Loka-, marras- ja joulukuussa tapahtuu kyllä jatkuvasti jotain ja talo (oikeastaan piha) on täynnä erilaisia rakentajia. Suurin osa sisällä tapahtuvasta edistyksestä on pientä loppusäätöä: alakerran vessa saa karmit, rappuset lopullisetkin kaiteensa, ikkunoiden verhot ja autotallin murheenkryyni eli palo-ovet asennetaan. Mahdoinkohan kertoa teille koskaan niistä? Huomasimme asennuksen jälkeen että kallis tuplapalo-ovi teknisen tilamme suojaksi oli sentin liian paksu. Sentin. Se ei mahtunut kiinni. Niinpä saimme tilata uudet ja maksaa taas vähän lisää rahaa.
Kiva.
Kaikista eniten tapahtuu pihalla. Siis siellä mustassa aukossa johon mieheni häviää kaikiksi illoiksi, viikonlopuiksi ja juhlapyhiksi kunnes sen vaimo aina parin viikon välein vetää siitä kilarit ja pakottaa sen tekemään myös perheen kanssa jotain. No mutta. Siellä aukossa – pihalla – Insinööri rakentaa isänsä kanssa upeat rappuset kahden terassimme väliin ja siivoaa ison kasan vanhaa rakennusjätettä kierrätykseen. Nyt sinne mahtuu yhtäkkiä jo pari autoa!
Eniten syksyämme värittää piharakennus, oma pieni tunnesyöppöni. Se aiheuttaa paljon mieilihyvää, sillä on mahtava nähdä taas raksamaista etenemistä lattian valuista sähkövetoihin ja koolauksiin. Päivittäinkin tapahtuu paljon ja jopa minä huomaan eron. Mutta, se on myös hemmetillinen rahareikä, jonka materiaalivalinnat eivät mene ihan nappiin. Lähes jokainen penni mitä tässä joudutaan maksaa menee nyt meidän omista säästöistämme (niitä ei juuri ole) ja palkoistamme.
Ajatuksena säästää rahaa Insinööri tekee osan hommista itse. Isoin urotöistä on koko saunan piipun muuraaminen ihan omin pikku kätösin. Siihen menee tosi monta pyykki- ja ruoanlaittovuoroa – tarkoitan iltaa ja viikonloppua – mutta siitä tulee todella, todella hyvä ja hieno! Lähes viisimetrinen piippu kahdella hormilla on niin hieno että vastaava mestarimmekin kehuu sen olevan yksi parhaiten muuratuista mitä hän on pitkään aikaan nähnyt.
Pysähdytään vielä hetkeksi tähän muistelemaan sitä kuinka Insinööri killui eräänä (lähes) pakkasyönä vielä yhdeltä aamulla piharakennuksen katolla muuraamassa viimeistä kerrosta. Piti ehtiä ennen pakkasia. Seisoin keittiön lämmössä ja katselin hullua miestä ikkunasta. Katsellessani säälien mietin että tätä tämä on monilla vuoden, tai kaksi. Yötä myöten vääntämistä, pakkasessa ja tuulessa. Että vaikka se hirveästi maksoi, olen tosi iloinen ettemme koskaan edes harkinneet itse tekemistä. Sitä ei olisi kestänyt terveys eikä parisuhde.
Takaisin edistymiseen! On hilkulla ettei koko piharakennus tulisi valmiiksi vielä tämän vuoden puolella, mutta ihan pieni virhe pilaa sen. Tilaamme tuvan seinien paneelit liian myöhään emmekä ehdi siksi LVIS firman aikatauluihin ja niin kaikki lykkääntyy muutamalla viikolla. Myös rakennusporukkamme toteaa että hommat alkaa heidän puolestaan olla valmiit jos hoidamme itse paneloinnin, joten näin päätetään tehdä. Säästämme taas hieman rahaa.
Ihan vuoden lopussa saamme ison palkinnon kun sauna on riittävän valmis ensimmäisiin löylyihin! Itse suunnittelemamme lauteet ovat paikallaan ja kiuaskivet ladottuna. Suihkut toimivat ja viemärit vetää. Mitä sitten että lauteista tuli vähän turhan tummat, ettei ilmanvaihto vielä pelaa eikä lamppuja ole, puukiukaamme lämpiää hetkessä aivan mielettömän mukaviin löylyhin ja perheen yhteinen joulusauna on totta. Saatan tirauttaa muutaman kyyneleen kun katselen lasteni hipsivän kylpytakeissa pakkasilman halki löylyihin.
Kunhan se koko hökötys joskus saadaan valmiiksi asti, lupaan esitellä teille vielä piharakennuksen valmiina, saunoineen päivineen. Tässä pari pientä pimeää otosta esikatseluun.
Raksaprojektin säännöllisen seuraamisen lopetan nyt tähän. Kiitos että olette jaksaneet lukea, tästä on ollut yllättävän paljon iloa ja lohtua meillekin. Matka oli aika rankka ja pitkä mutta toisaalta ei tuntunut ollenkaan niin pahalta kuin olin ennakkoon pelännyt. Koko projektin fiiliksiä vedän yhteen sitten joskus kun talo on oikeasti valmis ja viimeisetkin laskut maksettu, nyt pieni huili.
Ja eiku saunaan!
Kaikki vanhat tontti- ja talopäiväkirjajutut löydät tunnisteen tonttipäiväkirja alta.
Oravannahkayhteistyö: olemme saaneet keittiöstä alennusta näkyvyyttä vastaan
Nyt sain niin kauniit kuvat käsiini meidän keittiöstä, että on pakko jakaa ne ja samalla kertoa kaikki keittiöstämme! Kuvat ovat keittiön toteuttajan Blaun omaisuutta, ne on Blaulle kuvannut Mikael Petterson ja stailauksen on tehnyt Minna Jones.
Vaikka tokihan te olisitte uskoneet että meillä näyttää aina tältä:
Juu ei näytä. Mutta ei se haittaa! Keittiö on arjen sotkujemmekin keskellä hieno ja mikä tärkeintä, toimiva. Sanon vähintään kerran viikossa ääneen, että olen kyllä kaikista tyytyväisin tähän keittiöön. Joka päivä ajattelen sitä. Seuraavassa kattava analyysi valinnoista ja niiden onnistumisesta!
Keittiön suunnittelu lähti arkkitehtimme (Arkkitehdit Sarapää) kynästä. Even ajatuksena oli mahdollisen kompakti, linjakas ja simppeli ilme, kuitenkin niin että perustoiminnot ovat hyvin käsillä. Siinä onnistuttiin tosi hyvin!
Keittiössä on tilaa riittävästi ja toiminnot on tosi hyvin sijoiteltu: siivotessa pyhä kolminaisuus roskis – hana – astianpesukone on saavutettavissa yhdeltä seisomalta, ja samoin tiskikoneen tyhjennys käy helposti suoraan vieressä oleviin kaappeihin. Ainoa miinus on se ettei meillä ole vielä järkevää paikkaa keittiöpyyhkeelle. se roikkuu nyt uunin kahvassa, josta seuraa aina märkien käsien kurottelua kahden työtason välillä, eli tippoja lattialla.
Suunnitellessa mietittiin kovasti että veden ja lieden pitäisi olla samassa paikassa, ja olisihan siinä puolensa. Vettä tarvitsee kokatessa paljon ja joka kerta kun sitä pitää hakea tai valuttaa tästä kahden työtason väliltä, syntyy sotkua ja tietysti vähän vaaratilanteitakin (kuuma pastavesi + sekoilevat lapset = ei hyvä).
Toisaalta, jos hana olisi saarekkeessa, siinä olisi jatkuvasti sotkut esillä ja tilaa muulle tekemiselle (hengailu, pilkkominen, läksyjen teko, viinilasin kanssa nojailu, yms) jäisi vähemmän. Olen siis tyytyväinen meidän ratkaisuun.
Myös kvartsisen työtason nostaminen ja jatkaminen välitilaksi oli hyvä ratkaisu! Aluksi ajattelin tuleeko siitä turhan massiiivinen mutta päinvastoin: se selkeyttää koko linjaa ja näköjään roiskin melko isolla kädellä ihan päivittäin. Syytäkin suojata koko seinä.
Roiskimisesta tuli mieleen, että yksi keittiön parhaita juttuja on Stalan syvä lavuaari, jonka bongasimme poistomyynnistä. Sieltä ei ihan heti kaikki sotkut näy eikä vesi roisku kovin helpolla yli. Paitsi jos minä olen töissä siinä, eh. Tapwellin hanan ulosvedettävä letku on just niin hyvä ja käytännöllinen kuin ajattelinkin!
Astianpesukonetta varten meillä on sähkökäyttöinen hanan sulkija allaskaapin alla. Saamme siis hanan automaattisesti kiinni aina kun kone ei käy, mutta tasolla ei näy mitään isoa mönttiä.
Saarekkeen takana olevat kaapit mietityttivät suunnitteluvaiheessa – ovatko liian hankalat kun edessä on aina tuolit? No, ovat. Mutta koska niitä käytetään vain ehkä kerran viikossa, se on ihan ok. Samoin muutkin hankalat kaapit ovat ihan hyvässä käytössä, niissä kaikissa on jotakin sellaista jota käytetään vain muutamien viikkojen välein. Termarit, uudet talouspaperit, ylimääräiset juomapullot ja juhlatarvikkeet ovat kaikki sellaisia joiden ei tarvitse olla käden ulottuvilla.
Muuten meillä on mahtunut kaikki kamat tosi hyvin näihin kaappeihin mitä on. Keittiöömme tuli Even ideasta se erikoisuus, että yläkaapit ovat paljon normaalia korkeammalla ja lisäksi ne ovat erikoiskorkeat, 122cm. Korkea välitila tuo paljon ilmavuutta keittiöön (eikä päätä lyö aina kaapin reunaan!) ja toisaalta korkealle kattoon ulottuvat kaapit tekevät koko keittiöstä tosi linjakkaan.
Mutta toki ylimmät hyllyt ammottavat pääosin tyhjinä ja korkeat kaapit ovat ongelma, jos pituutta ei ole suotu yhtä paljon kuin meille melkein 180-senttisille. Itsellemme tämä kuitenkin suunniteltiin, joten korkea it is!
Roskiskaappeja suunnittelimme tarkoituksella tosi paljon. Jopa kolme meidän viidestä (altaan puoleisesta) alakaapista on varattu jätteille. Ylimmässä on ergonomisesti eniten käytetyt sekajäte, muovi ja kartonki, sen alapuolella pullot, metallit ja lasit ja vielä näiden vieressä kaikki keittiön siivoustarvikkeet. Tämä viimeinen voidaan myös muuttaa jätekaapiksi (sitten kun biojätettä aletaan kompostoida ja tarvitaan lisää ämpäreitä).
Ainoa miinus on se että roskislaatikkomme ovat vähän liian korkeat. Ne yltävät melkein vetolaatikon yläreunaan, mikä herkästi sotkee koko kaapin jos (kun) roskikset tungetaan ihan täyteen.
Saareke on ollut juuri niin ihana kuin ajattelinkin (fun fact, tuosta linkin takaa löytyvästä jutusta on yli kolme vuotta aikaa. Kuinka kauan tämä projekti on oikein kestänyt??!). Toki se kerää roinaa, mutta ei se mua niin paljon haittaa kuin luulin. Sen ääressä todella tehdään kaikenlaista yhdessä ja erikseen ja se kestää hyvin kolhuja ja tusseja. Pitkään tehty päätös siitä jatkuuko työtaso saarekkeen sivulle vai ei päätyi hyvään – alas asti jatkuva kaunis valkea taso tekee kokonaisuudesta tosi hienon! Lieden paikka saarekkeessa keskellä keittiötä on myös ollut hyvä ratkaisu, ja sisäänrakennettu liesituuletin toimii moitteetta.
Meillä on kaikki kodinkoneet Siemensiltä, koska saimme kerran hyvän vinkin: vaikka koneet voivat näyttää aika samoilta eri valmistajilta, niissä saattaa olla eriväriset tai erityyliset digitaaliset kellot ja valot. Samaa valmistajaa suosimalla saa varmasti yhtenäisen linjan ja usein myös paremman hinnan kun pakettina ostaa. Näihin olemme olleet tyytyväisiä, mikään ei pidä isoa ääntä ja kaikki hoitavat hommansa hyvin.
Mikron ja uunin yhdistelmää mietittiin tosi pitkään. Isona vaikuttimena oli toive saada mahdollisimman vähän kodinkoneita, jotka auttamatta rikkovat kauniiden kaapistojen linjaa. Tässä onnistuttiin tosi hyvin, kaikki näkyvät koneet ovat vain kokin nähtävissä.
Käytännössä mikrouuni-yhdistelmä on ollut tosi jees, kolmea pientä ongelmaa lukuunottamatta: Mikro ei (tietysti) pyöri. Tuntuu että se vaikeuttaa joidenkin ruokien sulattamista. Lisäksi se pelkäämäni ongelma tapahtuu ainakin kerran kuussa: haluaisin mikrottaa jotain samalla kun uuni on päällä. Se ratkeaa yleensä lämmittämällä kamat pannulla, mikä ei ole lainkaan hassumpi juttu sekään. Kolmas ongelma yllätti. Mikro kuumenee tosi kuumaksi uunivastusten kohdalta ja siihen pystyy hyvinkin polttamaan kätensä. Kerran sen tein, kukaan muu ei vielä.
Jos tekisin nyt päätöstä uudestaan, valitsisin silti näin. Sillä jos olisimme halunneet ne erikseen, olisimme ehkä joutuneet luopumaan apteekkarin kaapista joka on ollut aivan sairaan hyvä kuiva-ainekaappina. Jos haluan päätökseni perua, yhdessä yläkaapissa on valmiiksi pienelle mikrolle pistorasia. Ai että kun oltiin fiksuja.
Yllättävä positiivinen puoli keittiössä on saarekkeen ja allastason välinen tila, joka jäi melko suureksi. Siinä on lähes puolitoista metriä tilaa, mikä tekee kahdestaan kokkaamisen huomattavasti kivemmaksi, kun kukaan ei törmäile toisen kyynärpäihin ja astianpesukonekin mahtuu vaikka olemaan auki samaan aikaan.
Jääkaapin sijainti on ollut tosi hyvä, sillä se on helposti kaikkien saatavilla ja siitä on mukava nostella tavaroita työtasoille eikä sinne päästäkseen tarvitse väistää vaikka roskista käyttävää kaveria. Työtason alla sijaitseva pakastin on myös ollut juuri oikea ratkaisu meille – sinne mahtuu kaikki mitä tarvitaan ja siihen on helppo päästä.
Keittiön harmaa sävy on ihana. Kertakaikkiaan. Keittiön toteuttaneen Blaun äiti Pirjo valitsi sitä meille todella pitkään ja arvostan hirveästi sitä paneutumista mitä siihen käytettiin. Väriksi valikoitui Tikkurilan 1951. Sävy vaihtelee makeasti vuodenajan ja kellonajan mukaan! Keskikesän kirkkaassa valossa se oli aivan valkoinen, nyt talven tultua se tummuu jatkuvasti tosi kauniiksi omaksi sävykseen. Puulattia keittiössä on ihana jalkojen alla mutta vähän työläs pitää puhtaana. Annan sen anteeksi.
Myös Pirjon tuoma vaalea kvartsitaso (Noblesse Supreme White) on ollut hirmu hyvä. Se on raikas ja kirkastava, mutta hyvin armollinen tahroille pienen marmorikuviointinsa kanssa.
Blaun pienet nuppivetimet ovat tosi kauniit mutta pian huomattiin käytössä että jääkaappiin oli pakko vaihtaa isompi nuppi. Avaaminen oli liian vaikeaa pienen kanssa. Iso tosin sulautuu tuohon paljon paremmin kuin ajattelin – minähän sen pienen sinne aluksi väkisin vaadin kun halusin samanlaiset vetimet kaikkiin. Tyhmä minä.
Yläkaapeissa ei vetimiä ole ollenkaan, sillä ne on Pirjon hyvästä ehdotuksesta toteutettu niin että ovilevy tulee hieman runkoa alemmaksi eli kaapit saa alapuolelta helposti auki.
Keittiön suunnittelu oli jälkikäteen ajateltuna aika iso homma, mutta ammattilaisten avulla (kiitos Pirjo Blaulta ja arkkitehti-Eve!) siitä tuli kyllä ihan tosi hyvä. Juuri sellainen kuin me tarvittiin.
Keittiömme spekseinä:
Suunnittelu: Eve Sarapää / Arkkitehdit Sarapää(saimme suunnittelutyön ilmaiseksi bloginäkyvyyttä vastaan)
Ostimme viimeksi ruokapöydän sinä päivänä kun tajusin odottavani Kakkosta. Seisoin Lahdessa huonekaluliikkeen edessä pää raskaudesta pyörien ja tuijotin kaunista pöytää. Se oli täydellinen! Uusvanha, kaunis, luonteikas ja käytännöllinen tanskalainen komistus, jonka veimme heti kotiimme. Tuo rakas pöytä kesti mukisematta kahden taaperon kolhut ja mustikat ja kymmenet juhlat. Aina se oli vähän väärän korkuinen – 1950-luvulla pöydät tehtiin vähän korkeammiksi – mutta annoin sen anteeksi ja tein työni osittain sohvalla kun pöydästä alkoi tulla rasitusvammoja.
Sitten rehasimme kaunottaren uuteen taloon ja totesimme raukan olevan auttamatta aivan liian pieni. Jatkettuna se näytti vähän hoopolta ja istuminen oli vaikeaa pöydän jalkojen tullessa aina tielle. Oli pakko löytää uusi.
Se olikin sitten sellainen draaman kaari, jota en jaksa edes toistaa. Pikakelaan puolestanne neljä kuukautta hetkeen jolloin mietin olisiko vuosia ihailemani Hakolan huonekalun Woody sittenkin meille sopiva pöytä. Kesällä näimme sen vähän sattumalta livenä ja kun löydettiin hyvä blogihintakin*, se oli siinä. Woody oli saatava.
Jäljelle jäi helpot kysymykset: minkälainen pöytätaso (mitä puuta) ja minkä kokoinen.
HAHAHHAHA siinä mitään helppoa ollut saakeli.
Hakolan väki sai lähettää mulle aika monta sähköpostia ja elää mukana tätä toista draaman kaarta ennen kuin teimme lopullisen päätöksen. Niin iso kuin mahdollista (260cm) ja saarni. Päätöksestä vaikean teki tuolien määrä. Olimme pitkään huolissamme ettei tuohon isoonkaan pöytään mahtuisi neljää tuolia vierekkäin niin että pöytään mahtuisi yhteensä kymmenen ruokailijaa. Se pelko osoittautui vääräksi ja nyt pöydän ympärillä on istunut jopa 12 tyyppiä noin vain!
Vinkkinä: Pienemmissä koossa tuo pöydän kaunis jalka saattaa tehdä välillä ongelmaa tuolien mahduttamisen kanssa. Mutta! Hakolalta saa tiskin takaa ostettua Woodysta version, jossa jalat on käännetty toisin päin. Se on paitsi kauniin näköinen versio, sillä saa myös lisää tilaa tuoleille. Älkää kertoko että kerroin.
Itse pöydän saarniset lankut ovat niin kaunista ja taitavaa puusepän työtä että itkettää. Pöytä on jykevä, tasainen ja samettinen. Hiplaamme sitä edelleen joka kerta, koska se vain tuntuu niin ihanalta. Woody on myös ihanan kiero. Koska pöytä tehdään kahdesta luonnonlankusta (laskettiin että ikää on oltava ainakin 150 vuotta näillä puilla), jokainen pöytä on oman näköisensä ja reunoissa näkyy elämä. Keskellä kulkeva luotisuora rako tuo kuitenkin säntillistä jämäkkyyttä.
Woodyn äärellä on kertakaikkisen ihana istua. Pöytä on juuri sopivan korkuinen ja paksu pöytälevy on mahtavan tukeva, mutta silti minunkin kilometrikoipeni saa vaivatta nostettua ristiin pöydän alla. Se kestää hyvin kosteutta ja pieniä tahroja (jos nyt vaikka Marcus & Martinuksen logon tussilla piirrettynä) ja on helppo pyyhkiä puhtaaksi. Raosta menee toki murusia lattialle, mutta missä perheessä lattiaa ei joka tapauksessa joutuisi siivoamaan ruokailun jälkeen?
Parhaiten Woodyn kanssa sopii mielestäni pinnatuolit, joita meidän pitää vielä vähän kerryttää sekakokokelmamme tueksi. Kaunis se on joka tapauksessa! Mulle suurin kriteeri uusissa ostoksissa on se että ne näyttävät hyvältä myös arjen keskellä, ei kuvaustilanteessa. Tältä se näyttää silloin:
Saisinko pientä rummutusta kiitos – yläkerran kylppäri on taas käytössä! BOOM! Syyskuussa Insinööri saa (melkein) valmiiksi vaikeimmat tehtävänsä, suihkuseinän asennuksen. Ja onhan se hieno! Katsokaa nyt sitä!
Syyskuussa tapahtuu paljon. Huomaa että kauniit kesäpäivät ovat menneet ja malttaa taas puuhastella kotona. Saamme lasten huoneisiin nikkaroitua valmiiksi työpöydät ja ostettua työtuolit. Hakolalta tilaamamme Woody-ruokapöytä saapuu ja se on kaikkea mitä toivoinkin, vaikka odottaessa ehdin jo pelätä että ostin jotain ihan hölmöä:
Katsokaa nyt sitä! Vielä pitää hankkia muutama uusi tuoli ja vähän muutenkin säätää ruokatilaa, kerron sitten lisää käyttökokemuksia! Nyt jo tiedän että Woodyn äärellä on ihana istua ja se ihastuttaa mua joka kerta kun tulen keittiöön.
Syyskuussa myös portaat alkavat saada kauan odotettuja kauniita kaiteitaan, ihan valmiiksi asti emme niitä ehdi saamaan. Mutta katsokaa nyt niitä:
Piharakennus herää uudestaan eloon kun sen rakennustyöt alkavat vihdoin! Insinööri kyhää pihalle toisen autotallin jotta kaikki rakennussälä mahtuu säänsuojaan. En ole otettu tästä uudesta kaverista mutta ymmärrän että sitä tarvitaan. Insinööri paahtaa muutenkin nyt hyvällä teholla. Takapihan kaiteet valmistuvat, terassin alle saadaan kate ja ovia säädetään.
Syyskuussa tulee ensimmäistä kertaa kotivakuutukselle käyttöä, kun yläkerran ikkunoista yksi rasahtaa halki. Ilmeisesti näkösuojaksi nostettu patja aiheuttaa liian suuren lämpötilaeron lasin pintaan ja se luovutti. Asioita joita opin rakentaessa: Uudenaikaiset ikkunat eivät kestä osittaista peittämistä. Aikamoista.
Iltaisin opin myös aina uusista kustannuksista, joita budjettiimme edelleen tulee. Aloitan yhden keskustelun kysymällä kuinka rahat riittää kun lainaa on jäljellä enää 25 tuhatta euroa.
“Ei kun kolmetoista”, vastaa Insinööri. Siis mitä? ”Siellä on vain 13 tuhatta jäljellä, ei 25.”.
Tämä keskustelu on alku uudelle budjettituskalle. Rahaa menee edelleenkin paljon enemmän kuin luulimme, vaikka periaatteessa kaikkien kustannusten pitäisi olla jo selvillä. Mua nolottaa ja hävettää tämä meidän huono budjettihallinta, samalla tietysti myös huolettaa rahanmeno ja loppuelämän tajuton velkataakka.
Lokakuun puolella minun kuultiin jo sanovan “mä vihaan tätä taloa”.
Ei se paikkansa pidä, mutta se kuvastaa turhautumistani siihen että rahan kuluttamiselle vain ei näy loppua. Samalla se taitaa olla merkki siitä että kuherruskuukausi on takana – ei enää tunnu niin erikoislaatuiselta saada asua täällä, ja ajatukset kääntyvät enemmän niiden asioiden puoleen jotka ovat vielä kesken tai huonosti.
Tuntuu että talon pitäisi jo olla sisustettu, kaunis ja toimiva. Sen sjiaan meiltä puuttuu edelleen kaapinovet, televisiolle ei ole paikkaa ja lähes kaikki taulut makaavat vieläkin työhuoneen nurkassa. Verhojen tilaus on vieläkin kesken ja lehtitelinekin taisi mennä tyhmään kohtaan.
Saatana. Katsokaa nyt minua.
Tuntuu mahdottomalta alkaa rei’iättää uusia seiniä tai valita kalusteiden paikkoja. Pelko “väärästä sisustamisesta” on tosi korkealla. Tuntuu että nyt sen aloittaa ja jos menee pieleen, koko upea talo on pilalla. Upea ajatusketju!
Ei auta kuin rakentaa, rakentaa, rakentaa vain, kunnes rahat loppuu ja sitten vielä jatkaa. Vielä joku päivä havahdun siihen että olemme eläneet talon meille sopivaksi ja se alkaa taas näyttää vain ihanalta.
Lol, ei. Mutta! Minä ja jopa Insinööri teemme nykyään lähes mielellämme ruokaa. Ehkä se on uutuudenviehätystä, ehkä se on nämä valoisat illat tai ehkä se on kunnolla toimiva liesi. Tekniikan ihme, joka jaksaa hämmästyttää joka ikinen käyttökerta. Tässä Siemensin liedessämme on sisään rakennettu liesituuletin, joka vetää alaspäin kaiken höyryn.
Itse liedessä tykkään erityisen paljon siitä ettei kattiloille ole valmiita alueita, vaan jutut vain asetetaan tuohon päälle ja liesi tunnistaa mitä kohtaa pitää lämmittää. Moni muukin toiminta on itse asiassa automaattista tuulettimesta alkaen! Tykkään myös siitä että liedessä on valmiina ajastin. Ehkä tämä on täysin normaalia kaikissa uusissa laitteissa, mutta mulla se kyllä kirvoitti onnen kiljahduksen kun ei tarvitse enää muualle laittaa ajastinta päälle.
Laitteen keskeinen ominaisuus eli ruoan valmistus menee juuri niin kuin pitääkin tämän hintaluokan laitteissa. Liesi on herkkä, nopea ja monipuolinen. Se kiinnostavin ominaisuus – tuuletin – toimii ällistyttävän hyvin. Sen verran hyvin että kuivamausteiden kanssa pitää olla tarkkana, ettei tuuletin nappaa niitä mukanaan. Joskus osa höyryistä jää kyllä yhtäkkiä johonkin omaan pyörteeseensä eikä menekään tuulettimeen. Silloin tehon nostaminen tai kannen asettaminen vinoon höyryä ohjaamaan hoitaa homman himaan.
Tuulettimeen osuu viikottain nestettä, pastaa…ja pacman?
Iso positiivinen yllätys on ollut se, että höyryä ei tule naamalle (no daa-a voisi fiksumpi sanoa) – kokatessa kaikki todella menee alaspäin eli kokin ei tarvitse väistellä kuumaa höyryä ja pyyhkiä tasaisin välein rillejään. Tietysti myös kun pään kohdalta uupuu se vanha kupu niin naamakaan ei enää törmäile äkkiä ilmestyviin metalliesineisiin..kaverille kävi kerran niin.
80 cm leveä liesi vie työtasosta vähän normaalia liettä enemmän tilaa ja koneisto tarvitsee hiukan tilaa kaapin sisältä. Ei kovin paljon (parikymmentä senttiä), mutta on toki otettava suunnitellessa huomioon. Liesi asennettiin meille lopulta aktiivihiilisuodattimen kanssa eli sisäilmaan palauttavana sillä ilman vienti ulos muuttui mahdottomaksi vaikka kuvittelimme että suunnittelimme juuri sen hyvin.
Keittiömme suunnittelu alkoi itse asiassa tästä liedestä! Tiesimme alusta asti ettemme halua liesituuletinta näkymää blokkaamaan, emmekä toisaalta katon alaslaskua kattoon asennettavan tuulettimen takia. Kun liesi vetää itse alaspäin, voi tilassa olla iso saareke jonka yläpuolelle saa vaikka valaisimet asennettua.
Mitä tulee siihen kysymykseen mitä päässäsi mietit – tuulettimeen roiskuvat ja lentävät asiat eivät ole ongelma. Mekanismiin kuuluu monta helposti irrotettavaa osaa ja varmistusjärjestelmää, joiden avulla mikään ruoka tai neste ei pääse liikkuviin osiin asti.
Tuuletin pitää tosin putsata vähintään kerran kuukaudessa, mikä aluksi ajatuksena vähän rassasi. Pesu on helppo tehdä: osat irtoavat helposti ja pahimmat voi laittaa astianpesukoneeseen. Tässä myös näkee lian tietysti hirmu hyvin kun tuijottelee niitä paistettuja paloja, joita vahingossa tuulettimeen viskelee. Tavallinen liesituuletin pitäisi käsittääkseni pestä ihan yhtä usein (rasva tukkii suodattiminen ja siitä syntyy paloriski) mutta sitäpä ei tule ajatelleeksi kun koko suodatinta ei yleensä näe. Liesi myös kertoo itse, milloin suodatin on syytä pestä.
Kaiken kaikkiaan liesi on kaunis, toimiva, helppokäyttöinen ja turvallinen, suosittelun arvoinen tuote! Tässä vielä sama tiiviimmin:
Plussat:
Ydinfunktio. Tekee sen minkä lupaa – vetää kaiken höyryn alas lieteen.
Kaiken kattava automatiikka, erityisesti vapaat keittoalueet
Ulkonäkö. Vaikka liesi on iso, se on minusta aika virtaviivainen, kaunis jopa.
Käyttöliittymä. Vielä en ole ohjeita katsonut ja hyvin menee.
Miinukset:
Hinta ja ostaminen. Suositushinta laitteelle on kirpaiseva 4500€, mutta en usko kenenkään maksavan suositushintaa. Laitteen voi ostaa käsittääkseni vain keittiöliikkeestä keittiön ostamisen yhteydessä ja kokemukseni mukaan laitteen saa myös silloin hieman edullisemmin osana kokonaispakettia. Hintaa miettiessä kannattaa muistaa että tässä tulee kaksi laitetta kerralla: liesi ja liesituuletin.
Ääni. Kovimmillaan tuuletin pitää aika tiukkaa meteliä. Harvoinpa se toisaalta täysillä käy.
Elokuussa talossa asuminen alkaa tuntua jo ihan peruskauralta.
Saamme vieraaksemme paljon ihania ystäviä, osan jopa yökylään! Kellariin kasataan äkkiä vierashuone: vasta tilattu vuodesohva ja pahvit ikkunoihin suojaksi. Alakerran suihku pääsee ensimmäistä kertaa käyttöön ja tila todetaan kokonaisuudessaan erittäin toimivaksi. Vierailla on siellä hyvä oma rauha eivätkä elämisen äänet kanna täältä yläkertaan ja toisinpäin.
Teemme taas päätöksiä, ja joitain tilauksiakin. Erittäin pitkän pohdinnan ja mittailun jälkeen valitsemme ruokapöydän. Se toimitetaan (ja esitellään) syyskuussa. Valitsemme verhot kaikkiin ikkunoihin ja aloitamme lasten työpöytäprojektin. Jos totta puhutaan, en ole ihan varma milloin se alkoi. Ihan hitokseen kauan siinä on kuitenkin mennyt kun työvaiheita oli paljon.
Elokuuta sävyttääkin ehkä eniten melkein valmiit projektit. Insinööri huhkii hienosti vuoroin takaterassin kaidetta, yläkerran suihkuseinää ja lasten pöytiä, mutta koska lapsiperheessä eletään noin vartin aikavälein, jokin homma jää aina kesken.
Ihan kohta pääsen taas suihkuun, uskon! Ainakin se on sitten suoraan Pinterest-unelmistani se suihkuttelu.
Asioita toki myös valmistuu!
Piharakennus saa kauniin terassin edustalleen. Terassista tulee pienen väärinkäsityksen myötä hirmu korkea, mutta onneksi naapurit pystyvät elämään sen kanssa. Suunnittelemme yhteisesti aitoja talojemme väliin ja sovimme tekevämme viinipullon mentävän aukon korkean terassimme aitaan.
Olenko jo maininnut että naapurimme ovat ihania? Se on yksi elokuun isoja asioita; takapihalle asennetun uuden trampankin ansioista näemme naapureitamme ja erityisesti heidän lapsiaan paljon entistä enemmän. Kerran kutsun rouvat meille viinille ja meillä on tosi hauskaa. Alamme sopeutua.
Päärakennus ja piharakennus saavat myös hienot syvennykset vaaleilla rimoilla. Rimoitus on hyvä oppitunti yksityiskohtien merkityksestä. Syvennykset tehdään ensin hieman eri tavalla (vaalea osa ulkopintaan asti jatkuen) ja viikon tuijoteltuani ehdotan lempeästi että ne on kyllä muutettava.
Ja kas, näin saa Insinööri taas erääksi illaksi uuden projektin: yhden riman mustaksi maalaaminen. Lopputulos on kuitenkin hieno!
Elokuussa nostamme pankista viimeisen erän lainaa. Käsissämme on nyt virallisesti kaikki rahat mitä talon tekemiseen on, eivätkä ne tietenkään tule täysin riittämään. On tämä hauskaa tämä kansantalouden tukeminen.
Syyskuussa saatamme havahtua siihen, että on myös pimeää ja valaisimia voisi tarvita. Mutta katsotaan sitä sitten syyskuussa. Nyt nautitaan vielä pitkistä valokuvaushetkistä kuvauksellisilla terasseilla.
Heinäkuussa työmaalla on poikkeuksellisen hiljaista.
Perheemme on hellettä paossa Kaliforniassa, ja se samainen helle yhdistettynä muihin työmaihin jättää rakennusporukkammekin välillä pois talolta. Suurin tapahtuma lienee se että Suomessa on kuuma, poikkeuksellisen kuuma.
Suomea viileämmässä (!) Kaliforniassa teemme sisustuspäätöksiä: tilaamme vuodesohvan, baarijakkarat, peilin ja muuta pientä. Näistä kerron heti lisää kun jaksan ottaa niistä parempia kuvia!
Palaamme reissulta takaisin Suomeen 30. heinäkuuta ja iloksemme terassin rakentaminen on edennyt, perustukset näkyvät jo. Viikossa (eli hieman luisutaan tässä elokuun puolelle mutta muuten ei olisi mitään raportoitavaa!) koko terassi valmistuukin näpsäkästi Annin ja Timon rautaisella otteella (urakoitsijamme Pumaran tyyppejä) ja pääsemme juhlimaan ensimmäistä tyttöjen iltaa upouudella terassilla.
Koska olen keskittynyt enemmän viinin juontiin kuin valokuvaukseen, jaan teille Insinöörin nappaamat ensimmäiset kuvat terassin ensihetkistä vesiletkuineen päivineen.
Kuvassa näkyvän piharakennuksen eteen tulee myös terassi, ja tältä terassilta rakennetaan sinne portaat.
Meillä on terassi! Aivan mielettömän upea, käytännöllinen ja ihana terassi.
Ensimmäistä kertaa tajuan meidän muuttaneen omakotitaloon kun istumme keskellä yötä kesäillassa omalla terassillamme viinilasit kädessä. Tämä on ihanaa.
Lapset puhaltavat saippuakuplia, talon nurkalle asennettu pistorasia (jes!) toimii kaiuttimen kotipaikkana tyttökavereideni nauraessa sohvalla, tuoleilla ja portailla. Viini kuplii lasissa ja kallio tunkee lautojen välistä juuri niin kauniisti kuin olin haaveillutkin.
Suunnittelimme tätä terassia juuri ennen matkaan lähtöämme ja arvoimme kuinka paljon talon taakse oikeastaan mitään terassia tarvitaankaan. Silloin siitä piti tulla vain ohut kulkukaistale ”pääterassille” olohuoneen viereen. Onneksi, oi onneksi, tässäkin asiassa Insinööri oli meistä fiksumpi ja tajusi ajatella että ehkä varjoisalla puolella voisi myös olla kiva terassin paikka ja päätimme sittenkin tehdä tänne talon yksityisimmälle paikalle maksimaalisen ison terassin.
Nyt tähän varjoisaan salapaikkaan mahtuu hienosti kokonainen pöytä ja siihen paistaa lisäksi kaikista parhaiten ilta-aurinko. Aivan täydellinen viiniterassi! Lisäksi leveät rappuset ovat jo nyt lempipaikkani ja Insinööri on pykännyt meille varsin hienoa väliaikaista kaidetta.
Tähän terassiin kulminoituu jostain syystä hirveän paljon koko rakennusprojektista minun päässäni. Niin elävästi muistan sen hetken kun istuimme tontilla kaksi vuotta sitten jylhien kallioidemme keskellä ja mittailimme. Mietimme, mihin olohuoneen nurkka tulisi ja miten piha muodostuisi.
Arvoimme saisimmeko kalliota kuitenkin säästettyä, vaikka moni suosittelli meille koko roskan poisräjäyttämistä. Heitä emme kuunnelleet, sillä olimme jo rakastuneet sammaleen alta löytyneeseen kauniiseen kiveen.
Räjäytimme varovaisesti ja saimme luontoa säilytettyä. Olen siitä niin onnellinen.
Katsokaa nyt sitä <3
Terassin alla on käynti kellariin ja pienet ulkovarastot.
Elokuun puolella kerron teille toivottavasti lisää sisustusrintaman uutisia, nyt nautitaan vielä terassikeleistä!
Minulta on nyt kysytty niin monta kertaa livenä no minkälaista siellä uudessa talossa eläminen on? että siitä lienee paikallaan kirjoittaa. Mukana myös kuvia talosta about sellaisenaan kuin se juuri nyt on (tosin hieman siivottuna, ei meillä näinkään siistiä yleensä ole).
Vastaus kysymykseen lyhyesti: ihanaa. Aivan ihanaa. Muistan kuinka naapuri fiilisteli oman muuttonsa jälkeen aivan spontaanisti mulle yksi ilta että “täällä on aivan saatanan siisti asua” ja mietin että tosiaanko? Voiko heti muuton jälkeen tuntua tuolta? Näemmä voi! Vaikka talo on täynnä viimeistelemättömiä asioita ja joka nurkka pursuaa nyssäköitä, on yleistunne todellakin ollut tuo heti ensimmäisestä aamusta alkaen. Että on tää aivan törkeen siistii!
Talo on todella monessa suhteessa juuri sitä tai enemmänkin mitä odotettiin. Iso, kaunis, toimiva, ihana. Elintaso tuntuu nousseen kerralla vähintään kymmenkertaiseksi kun autolle on oma paikka oven edessä, pihalla voi tehdä töitä (oma wi-fi kuuluu!), ovet aukeaa numerokoodilla, valot syttyy itsestään ja makkareiden ovet eristävät kaiken äänen pois. Vessoja riittää koko perheelle ja vähän yli ja kodinhoitohuone on ihanan kätevä.
Joka paikassa on tilaa juuri siinä missä toivoisit olevan ja kaikille asioille on oma paikka. Se on tosi kummallista. Kaikki on myös niin kaunista, etten kestä. Karmit on kauniit, keittiön taso on kaunis, lattia on kaunis, ovet on kauniit, minä olen kaunis, elämä on kaunis.
Erityisesti iltaisin haapojen välistä siivilöityvä, lattioilla värähtelevä valo saa sydämeni sykkimään. Ja sitten ne mielettömät auringonlaskut joita viime aikoina on nähty, ne kuulkaas maalaavat meidän koko olohuoneen takaseinän.
Tähän kaikkeen on solahtanut pelottavankin nopeasti ja helposti, melkein niin ettei tunnu enää kovin kummalliselta että on autotalli, kodinhoitohuone JA vierashuone! Totta kai kaikilla on oma makkari ja toki kylppäreitäkin on vaikka kuinka. Näinkö äkkiä tästä tuli itsestäänselvyys vai onko tämä vain kaiken kaikkiaan niin meille tehty että tuntuu kuin olisimme tunteneet aina? Tiedättekö, sillä samalla tavalla kun tapaat uudet ystävän ja teillä vain toimii. Olette jo ensi hetkestä kuin vanhoja ystäviä. Sillä tavalla meidän talo tuntuu meidän talolta.
Joitain yllätyksiä on ollut. Vaikkapa se, etteivät kylppärin “väärän väriset” laatat ja saumat haittaa sittenkään mutta saman huoneen ovenkarmi on tosi keltainen. Tai se että vessojen hanat ovat altaisiinsa liian pitkät ja pakottavat roiskimaan. Olkkarissa on ihan turhan paljon pistorasioita toisessa paikassa eikä lainkaan tarpeeksi toisessa.
Tai se kun Kakkonen suihki litrakaupalla vettä yhden suihkukaapin seinään ja repi toisesta seinästä palan irti. Nekin oli vähän yllättäviä juttuja.
Se sinänsä ei yllättänyt että joka seinästä löytyy jo kolhuja, sotkuja ja yleistä tuhoa. Talo on tehty elettäväksi, muistutan itselleni jokaisen uuden pamauksen kuullessani. Samoin osasin odottaa että portaista löytyy jatkuvasti kasoja, tavaroita jotka ovat matkalla muualle.
Keittiö on yllättänyt positiivisesti; se on niin hieno ja toimiva ja ihana että me suorastaan haluamme tehdä ruokaa. Tästä ehkä isoin kiitos hyvän järjestyksen ja tilan lisäksi Siemensin liedelle, josta kerron myöhemmin vielä lisää mutta sanon jo nyt että satsaa siihen jos sitä siellä keittiöliikkeessä harkitset! Joka pennin arvoinen (Instagram-tililltäni löytyy kohokohdista story, jossa käytän liettä ensimmäistä kertaa).
Lienee selvää että jokaisella nurkalla näkyy jotain tekemätöntä. Se kyrsii. Jotenkin kevään rutistus oli niin valtava, että olemme täysin uupuneita ja hommien tahti on hidastunut valtavasti. Erityisesti päätökset ovat tahmeita. Oikeastaan siis vain minä olen uupunut, Insinööri painaa kuin pieni pupu hommia kasaan sillä aikaa kun minä itken etten jaksa enää tehdä päätöksiä.
Uusi ruokapöytä pitää päättää, tuolit valita ja mattoja pitäisi miettiä. Sisustetaanko yläkerran aulaa nyt ollenkaan ja ihan oikeasti MIHIN se telkkari tulee?
Toi ovenkarmi pitää vielä fiksata, suihkuseinä ja ammeen lasi ovat ihan prioriteettilistan yläpäässä, Ikeassa pitäisi käydä (ja käydä, ja käydä, ja..) ja vaatekaapit tarvitsevat ovet, sillä kamat alkavat jo pölyyntyä. Milloin ne rappusten kaiteet tulivatkaan ja saadaanko terassi vielä tänä kesänä? Joskus tuntuu että muut raksablogit ovat jo sisustaneet koko talon huonetuoksuja myöten kun taas meillä ei vieläkään ole löydetty muutamia lenkkareita. Ovat piilossa jossain laatikossa.
Koska tekemättömien asioiden lista on niin mahdottoman pitkä, alan mieluummin koota muistiin mitä kaikkea olemme jo tehneet.
Kesäkuussa:
Muutimme ja siivosimme vanhan kämpän
Ostimme lapsille sopivat patjat sänkyihin
Kokosimme loppuun kaikki kiinteät kaapit + niiden sisukset
Asensimme keittiön valaisimet saarekkeen yläpuolelle sekä ledinauhat kaappien päälle
Asensimme kylppärin valaisimet paikalleen
Tässä kohtaa parempi huomauttaa että melkein kaikki “asensimme” tarkoittaa Insinööriä.
Kokosin Lundia-hyllykön työhuonetta varten. En sentään siivonnut työhuonetta.
Imuroitiin ja pestiin lattiat ekaa kertaa. Voi häränperse miten paljon meillä on imuroitavaa. Rappuset, en pidä teistä.
Kävimme Ikeassa melko monta kertaa, useimmiten ilman lopullisia päätöksiä
Kasasimme lisää Ikea-laatikoita ”palautettavat”-kasaan.
Saatiin ikkunapahvit vaihdettua oikeisiin verhoihin makkareihin! Ovat väliaikaiset (eli tulevat olemaan neljä vuotta siinä) mutta kuitenkin.
Talo maalattiin uudemman kerran (vieläkin vilkkuu huonot laudat, perhana) ja kellari sai ihanan tumman harmaan rappauksen. Kivijalkaan laitettiin numerokyltti.
Olimme todella fiiliksissä uudesta talostamme, joka on juuri niin ihana kuin sen pitkin. Ja joka pennin arvoinen (sekä niiden tuhansien, jotka siihen päälle vielä tulivat)
Siinä se! Heinäkuussa aion mitä ilmeisimmin olla lähinnä pois talolta ja murehtia rahanmenoa.
Mitäs sanotte, jatketaanko vielä kerran kuussa tonttitalopäiväkirjaa?
Kolmen vuoden väliaikaisasumisen jälkeen olemme saapuneet jonnekin, josta ei ole kiire pois. Tämä tuntuu omalta.
Olen täysin häkeltynyt siitä kuinka isoja tunteita muutto lopulta herättikään. Taloprojektiin mahtui niin paljon kaikkea skeidaa, että oli vaikea uskoa sen päätyvän vielä näin suureen iloon.
Tämä talo on täydellinen. Kaikki sen pienetkin puutteet ja kompromissit tuntuvat tänään hyvältä. Keittiön vetimet toimivat ihan riittävästi, portaat eivät olekaan liukkaat vain ainoastaa häkellyttävän kauniit ja keittiön niemeke on aivan tolkuttoman iso. Niin iso että siihen mahtuu kuusi avonaista pizzalaatikkoa, maljakot, laseja, kahvinkeitin, monitoimikone ja tuhat muuta pientä asiaa ja tilaa jää silti yllättäville tarpeille.
Lattia on niin ihana, niiiiin ihana. Täyskymppi. Sohva, joka oli vanhassa kämpässä vähän ehkä kasipuolikas, syttyi täällä ihan uuteen loistoon. Tännehän se näköjään kuuluikin! Vanha pöytäkin näyttää yllättävän hyvältä ihan vain paikalleen kannettuna. Kylpyamme on niin ihana, kaivattu ja rakastettu. Olen niin iloinen että sain antaa lapsille taas mahdollisuuden kylpemiseen, jota eivät ole vuoteen päässeet tekemään – eivätkä koskaan näin isossa omassa ammeessa.
Lapsilla on omat, tajuttoman isot huoneet. Tuli vähän tippa linssiin kuin näin huoneisiin kannetut lasten sängyt. Se konkretisoi ensimmäistä kertaa että meillä on nyt se sellainen koti, joita olemme lukemattomat kerrat käyneet ihastelemassa asuntomessuilla ja näytöillä. Meillä on t a l o. Meillä on autotalli, jossa syttyy valot itsekseen ja jossa haahuilu tuntuu jo siltä kuin olisin sitä aina tehnyt. Meillä on keittiö, joka tuoksuu uudelta ja jonka kaapit liukuvat aivan hiljaa kiinni. Meillä on paksu etuovi, oma ovikello ja tukeva lukko.
Meillä on olohuone, jonka ikkunoista valo loikkii leikkimään, kurkkii pihan haapojen lehtien välistä eri tavalla eri aikaan. Meillä on pariovet, jotka avaamalla kuulee tuulen suhinan ja haistaa palasen merta.
Meillä on talo. Koti. Mieletön etuoikeus, onni ja saavutus.
En oikein vieläkään itse tajua miten pitkää projektia olemme saattelemassa onnelliseen päätökseen. Instagramissa ja Whatsappissa te muut tunnutte sen ymmärtävän – saamme sankoin joukoin vilpittömiä onnentoivotuksia ja virtuaalisia selkään taputteluja. ”Hyvä te, mieletön saavutus! Aivan ihanaa että pääsitte muuttamaan!”
Onhan se, aivan saakelin siistiä. Täysin koko kolmen vuoden retken arvoista.
Huomenna on edessä retki Ikeaan ja vanhan kämpän siivous, toisin sanoen paluu karuun todellisuuteen. Olkoon, minä juon nyt viiniä.
