Vitsi että on jotenkin tahmaista ottaa arjesta kiinni (mukaan lukien blogi). Eniten tähän vaikuttaa päiväkotien sairastelukierre, joka tuntuu olevan ihan steroideissa tänä syksynä.
Kolmonenkin sairastui heti palattuaan ihan odotetusti, joten ne muutamat päivät mitä se ehti olla päikyssä vietin tehokkaasti mammalomaillen; kaupungilla ja ystävien kanssa, joitain töitäkin tehden. Pyykit kasautui ja ruoat odotti tekemistään kotona.
Sitten kun olin suunnitellut olevani kotona laittamassa kaikkea rauhassa paikalleen, oltiin jo taas kipeinä. Jotenkin se vähä puhalluttaa, vaikka meillä on ihan kivaa kotonakin eikä tauti ollut mikään kamalan paha. Huomaan kuitenkin että edelleen, puoli vuotta vauvan synnyttyä, odotan että kohta palaa se jokin muu normaali.
Odotan jatkuvasti pääseväni takaisin johonkin mystiseen arkeen kiinni vaikka olemme jo ihan arjessa. Jotain rutiineja en ole saanut tähän vauvavuoteen mitenkään mahdutettua ja se selvästi välillä vaivaa.
Haaveilen että olisi kiva käydä aamuisin vaunukävelyllä, nähdä välillä ystäviä ja ehkä aloittaa joku säännöllinen harrastus, mutta viettää päivä tai kaksi kotona puuhaillen ja arjen askareita pyörittäen – eli elää sellaista elämää mitä Kolmosen ollessa vauva pystyi elää. Silloin oli mahdollista vähän suunnitellakin omaa arkea, nyt ei oikeastaan.
Se tuppaa menemään niin että ollaan 4-6 päivää päiväkodissa ja sitten saman verran kotona kipeänä. Ja heti jos Kolmonen on kotona, pitää heittää kaikki haaveet minkään aikaan saamisesta. Tämä on mulle aika kuormittavaa, kun koen että sitä vain tekee ja tekee ja tekee mutta mikään ei tule valmiiksi. Samat sotkut syntyy rikkaruohoja nopeammin uudelleen eikä alku- tai loppupisteitä ole.
Kotitöiden määrä vain lisääntyy eikä mitään yli kolmen sekunnin tekemistä voi tai kannata aloittaa. Äiti kato äiti kato tai uhkaava hiljaisuus keskeyttää äkkiä ja pilaa meidän seinät, jos tiedätte mitä tarkoitan. Kotipäivinä olen vain ohjelmatoimisto ja ruokavastaava ja yritän minimoida kiukut ja maksimoida levon. Meidän kaikkien.
Sitten taas kun vapaampi hetki tulee, juoksen heti hoitamaan niitä kaikkia asioita joita halusin hoitaa. Teen töitä, näen ystäviä tai juoksen asioilla. Enkä ehdi olla kotona vauvan kanssa pötköttelemässä!
Kaiken kaikkiaan sellaista mammaloman ydintä, jossa aikaa on vähän liikaakin, ei oikein ole päässyt syntymään. Ja siis sehän on tosi fine, mutta minä en vaan ole oikeassa asennossa. Tämä vauvavuosi on juuri niin erilainen kuin odotin, mutta jotenkin pääni ei ole vieläkään saanut siitä kiinni! Vauvoja ei saisi vertailla toisiinsa, mutta ei näemmä vauva-arkeakaan.
Me vellomme toisaalta ihan hauskassa olotilassa, eletään vahvasti hetkessä ja nautitaan jokaisesta yllätyksestä mitä vastaan tulee. Okei en nauti sellaisista vatsatautiyllätyksistä, mutta siitä kyllä kun löydän itseni kävelemästä vauvan kanssa kahdestaan keskustassa, tai juuri nyt kun tajusin olevan pitkästä aikaa sellainen jääkahvi + terassin sohva + blogi -hetki.
Tämä on ollut taas opettavaista. Huomaan että vaikka tavallaan vihaan rutiineja, nautin toisaalta siitä että on edes jotakin ennustettavuutta elämässä, joku runko jonka varassa voisi ottaa spontaaneja hyppyjä. Joskus jopa olen miettinyt olisiko se jopa helpompaa rakentaa jos Kolmonen ei olisi päiväkodissa, mutta ei se kyllä olisi vaihtoehto. Haluan että hän on varhaiskasvatuksessa ja tuleehan niitä kotipäiviäkin ihan tilaamattakin näemmä.
Nyt siis eletään kiukku siellä, tauti täällä -elämää ja nautitaan spontaaneista kivoista hetkistä, tehdään kivoja juttuja aina kun mahis ja heittäydytään köllöttelemään jos sellaista luksusta eteen annetaan.
Mitä muille useamman pienen kanssa kotoileville kuuluu?