Naapuri fiilisteli uutena vuotena kilistellessämme sitä, miten helppoa heidän elämänsä nyt isojen lasten kanssa on. Sitten hän ikään kuin tajusi mitä sanoi ja pahoitteli minulle että sanoo näin, ikään kuin olisi jotenkin veitsen kääntämistä haavassa kun niin, teillä tosiaan on vielä ne pienetkin.
Hätkähdin vähän itsekin. En todellakaan tuota hänen sanomaansa vaan sitä että se ei tuntunut miltään pistolta, en kokenut hetkeäkään kateutta siitä että jonkun kaikki lapset on jo niin isoja että he voivat puolisonsa kanssa tehdä aika lailla mitä huvittaa. Kun kaikki onnistuu nykyään niin helposti.
Nauroin ääneenkin että ei kuule haittaa, en mä ollenkaan kaipaa sitä helppoa elämää! Tämä oli ihana huomata, koska silloin kun Kolmosta alettiin miettiä, oli yksi peloista todellakin se että tuleeko minusta katkera itse itseäni kohtaan.
Ajattelenko että miksi luovuin siitä mistä saimme jo maistiaisen: Että voimme milloin tahansa mennä vaikka kahdestaan iltakävelylle, olla pidempään töissä, käydä pitkällä reissulla ilman lapsia, olla huomioimatta nukkumaanmenon tai ruokailun aikatauluja kaikissa käänteissä, syödä ehkä lasten tekemää ruokaa; mitä näitä nyt on.
Mutta jos tässä nyt ihan tosissaan asiaa tarkastelee niin sen lisäksi ettei pelko toteutunut niin siinä taisi jopa olla se itse syy, miksi tajusimme haluavamme vielä kolmannen ja myöhemmin neljännenkin. Emme halunneet sitä helppoa elämää, vielä. Ei tuntunut siltä että olisin ollut valmis 35-vuotiaana kahden ison äitinä niihin iltoihin, joihin keksin itselleni tekemistä kivojen harrastusten muodossa. Tai siivoaisin jo oletettavasti aika siistiä kotia.
Se kuulostaa enemmän minulta 45-vuotiaana, eli juurikin sitten kun olemme taas lähempänä sitä isojen lasten elämää, jossa lapset liikkuvat itsenäisestikin ulos talosta.
Ehkä jo silloin tajusin että kaipaan vielä sitä että vain olemalla läsnä teen jo paljon, että iso osa elämän sisällöstä on hoivaa, leikkiä ja sekoilua. Puuduttavan toisteista ja tavallista, toisaalta jännittävän kaoottista. Nyt on vielä ne vuodet kun nautin kovasti siitä että talossa on ääntä, mekkalaa ja menoa. Nautin siitä että saan pidettyä pieniä ja isoja ihmisiä hengissä ja hyvinvoivana ja että heidän touhut pitää oman elämän perspektiivin kirjaimellisesti pienissä asioissa kiinni.
Niin kuin Insinööri aina sanoo: lapset tuo elämään sisältöä. Vaikka sitä sisältöä toisi moni muukin asia, vielä en ole ollut valmis niihin muihin vaan halunnut täyttää elämän kaikki sopukat näiden pienten tyyppien touhuilla.
Elämän isoja päätöksiä on tosi vaikea tehdä, joskus mahdotonta. Tämä päätös pysytellä vielä pikkulapsiajassa vaikka siitä ”juuri pääsi pois”, on ollut yksi parhaimpia. Nyt tuntuu juuri siltä että tämä on ihanaa, ja että tämän loppuminen sitten joskus on myös ihanaa.
Tällä kertaa tulen olemaan valmis siihen helpompaan elämään.