Lempeän herättelyjoogan ohjaaja pyytää sulkemaan silmät. Olen juossut paikalle viime tingassa, mutta olen rauhallinen. On perjantai ja edessä tosi kiva päivä. Kiireinen mutta kiva.
Nyt ohjaaja pyytää hengittämään. Rinnassa tuntuu syke. Mutta johan se juokseminen loppui, mitäs tämä?
Ohjaaja pyytää keksittymään omaan hengitykseen, tekemään sitä ihan omassa rytmissä.
Minun sydämeni rytmini uhkaa karata käsistä. Alkaa vähän huipatakin. Ei helvetti, paniikkikohtausko tosiaan?
Hengitän sisään, hengitän ulos. Huulissa kihelmöi tunnottomuus.
Ohjaaja pyytää keksittymään nenän päähän ja huomauttaa, että pysähtyminen kiireisen päivän keskellä voi olla vaikeaa.
Joudun lähinnä keskittymään täysillä etten itkisi.
Ympärilläni on joukko seesteisiä ihmisiä hengittelemässä, minä pidän itseäni kasassa kaikin voimin. Hypistelen lepäävillä käsilläni hameen helmaa ja yritän hengittää, yritän niin kovasti.
Vasta kun ohjaaja johtaa meidät isompiin liikkeisiin, helpottaa. Nyt saa liikkua, saa tehdä jotain. Saisinpa jo kirjoittaa nämä ajatukset pois.
Keskityn ryhtiin, pyrin aktivoimaan method putkiston pisteet. Mietin onko syvät lihakset liian kireällä, ei aktivoituna ollenkaan tai väärässä asennossa. Joku ottaa kuvia ja minua pelottaa että näytän vihaiselta. Rentoutan kasvoni ja yritän olla vaan tosi zen. Selkä kramppaa.
Suoritan rentoutumista, täysillä.
Jatkamme hengittelyä. Voi paska, ajattelen minä. Juuri kun oli helpompaa.
Syke nousee taas, kurkussa polttaa.
Päähän puskee ajatus joka ei suostu poistumaan: en taida voida kovin hyvin, jos silmien sulkeminen ja itseensä keskittyminen saa itkemään.
Jälkikäteen heitän tapahtuneesta mustaa huumoria ensimmäisen vastaantulijan kanssa. Hän vastaa että peiliin katsominen on ihan yhtä kamalaa kuin silmien sulkeminen. Hyvinhän meillä menee, heh heh. Nauran, mutta oikeasti tekee mieli sanoa ”auttakaa nyt joku meitä”.
Mun täytyy tehdä tälle jotain. Mun täytyy oppia olla tekemättä mitään. Haluan osata olla itseni kanssa. En halua pysyä kasassa kuin jäätynyt meri, jossa pienten palasten jatkuva liike pitää pinnan kasassa vaikka alla kuohuu. Pala toinen toista vasten tukeutuen. En halua jaksaa vain toisten auttamisella. Suorituksilla.
Mä haluan osata hengittää ihan itse. Pysyä pinnalla omana itsenäisenä palana.
Onko tämä nyt se hetki ihmisen elämässä kun on sittenkin pakko aloittaa meditointi? Fuck.
Tämä ei ole tietenkään mikään yllätys tässä muutosten ajassa, viime kevätkin huomioon ottaen. Mutta nyt osaan tunnistaa merkit ennen kuin seinä iskee vastaan. On siis aika tehdä jotain. Akuuttina lääkkeenä paljon kävelyä ja laulamista. Se vie jo pitkälle.
Lue myös nämä:
Kun on aika pysähtyä
Mitä jätin kertomatta
Paniikkikohtaus, you suck