Nyt lopetat oikeesti! huudan ja taputan pöytää samalla ärsyyntyneenä. Kolmonen alkaa itkeä eri tavalla, on raukka niin shokissa tästä, että äitillä meni hermot. Hänen kanssaan hyvin harvoin on mennyt, tämä on uutta.
En tiedä miksi hermoni meni juuri tänään, mutta nyt jotenkin tuli sellainen aaaaargh ole hetki hiljaa, söisit sitten niin loppuisi tämä – fiilis.
Just nyt tuntuu, että meidän aterioinnit on ihan syvältä. Kolmonen on jo toista vuotta tilassa, jossa se ei oikein malta syödä mitään ja Nelonen on siirtymässä heittelyikään. Kumpikin sellaisia vaiheita, jotka kiristää mua todella huolella.
Annan kyllä itselleni kunniaa siitä että olen jaksanut tätä näin pitkään! Kolmonen aloitti tän erittäin vähäisen syömisen jo reilusti yli 1,5v sitten. Muistan kun oltiin Espanjassa ja mun vanhemmat hoiti lapsia yhden illan.
Kolmonen ei tapansa mukaan malttanut syödä oikein mitään ja vanhempani kysyi Ykköseltä että mikä on kun se ei syö, tiedätkö mikä sillä on?
”Se on kolme”, vastasi Ykkönen melko osuvasti. Kolmevuotias on juuri siinä iässä, että maailma kiinnostaa enemmän kuin joku tylsä ateriointi. Mutta kamooooon nyt se täyttää kesällä jo viisi, voisiko tämäkin vaihe kohta jo loppua??
Hän ei ole siis nirso ollenkaan, ei vaan kiinnosta syödä. Luulen, että hän syö esimerkiksi päiväkodissa oikein hyvin. Kotona kaikki ruokailuhetket on maanittelua, ellen laita ohjelmaa pyörimään ja sitä me ei oikein harrasteta, joten ei ole otettu tavaksi nytkään.
Tai ellen tarjoa ruoaksi vain valmiiksi pakattuja smoothiepusseja, patukoita, keksiä, karkkia ja purkkaa. Ihmeellistä kyllä, en ole tähän lähtenyt.
Periaatteessa ajattelen aina, että lapset selviää hengissä vaikka lusikallisella jugurttia, ruokailuista ei tehdä tappelua. Ja että jos ei syö nyt, niin syö sitten seuraavalla aterialla, välisnackeja ei sitten tule.
Juu. Periaatteessa.
Usein olen tän kaiken kanssa oikein zen, mutta pahinta on tämä mitä tänään nähtiin: nälkäkiukku. Tyyppi on siis törkeän nälkäinen ja siksi kiukkuinen ja kitisevä, mutta ei suostu syömään.
Ei vaikka ruokana olisi mitä herkullista. Ja kiukku sen kuin pahenee. Olen tässä nyt sitten jo jotain neljäsataa päivää jaksanut sitä tosi hyvin ja tänään tuli sellainen hetkellinen voi tsiisus sentään ole hetki sitten edes vaan hiljaa – vastine.
Onneksi olin jo rauhoittunut (ja pyytänyt anteeksi) siinä vaiheessa kun Nelonen aloitti oman shown tähän päälle ja alkoi heitellä taas asioita takavasemmalle, tosin tällä kertaa myös oman päänsä päälle ja mikä pahinta – mun päälle. Kyllä oli hetken taas punaista nousemassa kun ruokahävikin määrä vaan kasvoi silmissäni ja keräilin pastakikkareita oman paitani uumenista.
No niin mutta ei kun kohti seuraavaa ruokailua! Se on iltapala-aika kohta, ”jee”!
