Muistan niin kirkkaasti sen ajatuksen: ”Mistä se tietää ton, että just ton verran sen vauvan pitää syödä?”. Tuttavani oli kirjannut vauvansa hoitoa varten ohjeisiin kuinka paljon maitoa vauva söisi mihinkin vuorokauden aikaan. Minä olin viimeisimmilläni raskaana ja kauhuissani – mistä tommosia asioita pitäisi tietää? Onko jossakin ohjetta että näin paljon tämän ikäinen syö?
En silloin vielä tajunnut että hän oli varmaan ihan kokeilemalla ja kokemalla pikkuhiljaa oppinut minkä verran vauvansa söi. Pidin sitä kaikkea jotenkin niin vaikeana, uskomattomana suorituksena. Että joku voi noin vain tietää miten vauvaa hoidetaan.
Onneksi silloin ei ollut vielä somea. Voi miten hajalle pieni pääni olisi mennyt kun olisin tajunnut että jotkut todellakin tietävät miten kaikki pitää tehdä ja nyt minun pitää pystyä samaan tai tulee sanomista.
Meni tosi monta vuotta ja varmaan aika monta lastakin ennen kuin tajusin että me tiedämme näistä lapsista kaikista eniten eikä sekään ole yleensä kovin paljon. Nuo salamyhkäiset yksilöt ne vain ovat tuossa, kasvamassa meistä riippumatta. Niiden tarpeita kuunnellaan ja niitä koitetaan sitten kulloisenkin tilanteen mukaan palvella. Raukat eivät myöskään paremmasta tiedä, joten olemme joka päivä heille parhaat mahdolliset vanhemmat.
Olenkin neljännen kohdalla hyvin erilainen äiti kuin ensimmäisen kohdalla. Minulla on työkaluvyössäni paljon opittuja taitoja, selätettyjä pelkoja ja kokemuksen tuomaa rauhaa siitä että vaikka miten tekisin ja suunnittelisin, asiat on silti aika kaaottisia ja ennalta-arvaamattomia – ja että kaikista tilanteista silti aina selviää ja tilanteet voi muuttua sekunneissa.
Olen oppinut mitkä jutut on mulle vaikeimpia vanhempana (hitaus, kaaos, äänet ja vänkääminen) eli mitkä yritän ulkoistaa vaikkapa Insinöörille; tiedän missä jutuissa loistan (viihdyttäminen, harhauttaminen, lohduttaminen, tunnekasvatus ja ongelmien selvittely). Ennen kaikkea olen oppinut ettei vanhemmuus ole koko elämä, ettei sellaista asiaa kuin kasvatus oikeastaan ehkä kauheasti edes ole, ja että muiden näkemyksillä ei ole merkitystä ellen niitä erikseen pyydä.
Nyt pääsen pikkuhiljaa asiaan, jota olen miettinyt pitkään:
Esikoisen äitinä oli sata kertaa vaikeampaa olla kuin neljän äitinä.
Esikoisen äidistä oletetaan että se on ihan pihalla. Ei tajua asioista ja on ihan turhan stressaantunut siksi. Kauhee hössötys!
Esikoisen äiti ei kuitenkaan saa olla asioista selvillä. Silloin sitä pidetään näsäviisaana, kirjaoppineena jolla ei ole oikeaa, monen lapsen tuomaa elämänkokemusta.
Esikoisen äiti ei saa koskaan olla tietävänä keskusteluissa mukana, vs. “Terveisin kolmen äiti”
Ja jos esikoisen äiti jotakin osaakin ja selviää hyvin – ja luoja paratkoon erehtyy kertomaan siitä muille – hänelle sanotaan silmiä pyöritellen “odota vain kun sinullakin on kaksi niin ei oo niin helppoa sitten tuokaan”
Kun esikoisen äiti voivottelee väsymystä tai puhisee lapsen perässä juoksemisen stressiä, hänellä joko naureskellaan (ei teidä vielä väsymyksestä mitään hän!) tai vain vähätellään vielä kerran hei helppoahan sulla kun sulla on vain yksi.
Esikoisen äiti on liian tiukka ja periaatteellinen (juu kyllä minäkin vielä ensimmäisen kanssa sitä sokeria vahdin) tai liian lepsu (tommonen iltaisin kylillä riekkuminen kyllä loppuu kun lapsia on enemmän!).
Liian reipas päivittäisensä puistoilunsa kanssa tai liian laiska kun ei missään käy vaikka lapsiakin on vain yksi.
Vasta äidiksi tullut on joko aivan hurahtanut äitiyteen eikä muusta puhu tai sitten omituisen välinpitämätön kun töihinkin halusi jo palata.
Esikoisten äidit, kuulostaako tutulta? Vai olinko se vain minä joka koki vaikeaksi olla oikeasti vielä aika epävarma ja samalla puolustaa tonttiaan, sanoa että vähän aina jännittää mutta kyllä minä jo tosi paljon osaankin ja kysyn sitten neuvoa jos tarvitsee?
Minä olen ihan varmasti sanonut noista kaiken joskus ylimielisenä monen lapsen äitinä. Saatan vieläkin hymähtää sisäisesti (toki nykyään onneksi lempeästi, täynnä rakkautta!) että jep, tuossa taitaa nyt puhua yhden lapsen äiti mutta olen tajunnut jotakin todella tärkeää.
Esikoisen vanhemmuus on ihan eri asia kuin minkään muun kombon vanhemmuus. Siitä pitäisi saada jatkuvasti tuplapisteet!
Ensimmäisen lapsen kanssa kaiken kuuluukin olla uutta, jännittävää, hermostuttavaa, kontrolloitua, superlepsua, ihan mitä vain – se on täydellisen uniikkia aikaa. Se on tuhannesti vaikeampaa kuin toisen tai kolmannen lapsen vanhemmuus koska kaikki, aivan kaikki, tulee uutena ja yllättäen.
Vaikka olisit lukenut ne oppaasi tai seurannut jotakin lasta ihan vierestä, vähintään oma sisäinen tunnereaktio yllättää ja pyyhkäisee mukanaan. Miten voimakkaasti voikin tuntea omaa lastaan kohtaan – kaikissa muodoissaan!
Ensimmäisen lapsen kanssa koko elämä on paljon väsyttävämpää ja kuormittavampaa vaikka laskennallisesti lapsia on vähemmän. Prosessi käy kovemmalla teholla kun kaikki tulee vastaan ekaa kertaa.
Kukaan ei voi oikeasti valmistautua siihen minkälaista elämä lapsen kanssa on. Ei voi mitenkään nukkua varastoon tai olla hajoamatta yön viidenteentoista herätykseen, ihan vain koska tiesi että sellaista se nyt on.
Ei voi nauttia joka hetkestä sokeana kun ovat vain hetken pieniä – iltapäivän kitutunnit ja yön koliikit ovat pitkiä ja tuntuu että matka haikeuteen on aika pitkä. Ei voi olla täysin zen kun lapsi tipahtaa ekaa kertaa pää edellä kivilattialle ja miettiä että nooo tuo nyt kuuluu asiaan, kaikki lapset kaatuvat joskus.
Ei meidän kuulu tietää sitä kaikkea, sehän se tässä koko homman hauskuus onkin.
Esikoisen äitinä saat kokea ekaa kertaa bataattisosetta sisältävän aivastuksen, hätäisesti lausutun “äittän” ja haparoivat raajat säärtäsi vasten. Saat fiilistellä niitä juuri sinun tavallasi ja jakaa vaikka kolmesataa kuvaa siitä ihan mustikkaisesta naamasta kun vauva söi hauskasti ekaa kertaa itse. Tai olla huomaamatta koko hommaa, sekin on oikein hyvä niin.
Saat aikanasi todeta että jaa, tämä olikin aika eri setti tämä kaksi lasta ja sinä saat vuorostasi hymähtää että nyt kyllä tuolla toisella taitaa olla vain yksi lapsi.
Mutta tee se sisäisesti ja hymyile sille toiselle äidille. Muista että hän kokee kaiken vähintään tuplavoimalla.
Hymähdyksen sijaan suosittelen hyppäämään kanssaan mukaan äitiyden tunnemyrskyn ekoihin aaltoihin niin kuin et olisi jo uinut montaa altaanmittaa. Se on ihanaa!
Esikoisten äidit, I salute you. Te olette rautaa.
PS: TÄMÄ TEKSTI EI OTA KANTAA KAKSOSIIN, PIENIIN IKÄEROIHIN TAI MUUHUN JOKA KUMOAISI KAIKEN 😀 TÄMÄ TEKSTI EI OLE TOTUUS, VAIKKA AIKA JEESUKSELTA KUULOSTANKIN!