Se on jännä, miten ihminen, joka ei oikein kestä rutiineja, päätyi saamaan neljä lasta. Mulla on sellainen syvä inho kello neljään, koska niiiin monta vuotta se on ollu se aika kun lapsia pitää hakemaan. Ja nyt mulla on vielä syvempi inho, koska nykyään Kolmosen pitää olla yhtenä päivänä kello neljä jo harrastuksessaan, jotain syöneenä!! IMPOSSIBLE.
Siis en ihan tajua miten tässä kävi näin. Minä, joka olen vakaasti sitä mieltä, ettei alle kouluikäinen tarvitse vielä yhtäkään harrastusta, olen yhtäkkiä ihan itse ilmoittanut kummatkin pienet harrastukseen. En kestä.
Ja kuulkaas tätä: se juuri eskarin aloittanut harrastaa nyt VIISI TUNTIA viikossa voimistelua. Mä tiedän, mä tiedän, ihan älytöntä.
Puolustuksekseni, Kolmosella on tähän itsellään ihan valtava draivi. Olen siis puhunut taas ihan läpiä päähäni kun olen kylillä selittänyt että ei lapsi mitään harrastuksia tarvitse! Tai edelleen olen samaa mieltä, ei se niitä tarvitse. Hyvin hän olisi voinut elää vielä ainakin kaksi vuotta ilman tämmöstä arjen lisäkuormaa.
Ihan itse hänelle ehdotin, löysin ryhmät ja varasin paikat.
Kävi niin, että lapsi teki joka paikassa kärrynpyöriä, harjoitteli siskon tekemiä voimistelujuttuja, yritti spagaattia ja kiipeili kaikki telineet läpi mitä ikinä vastaan tuli. Katsoi välillä siskon treenejä ja kisoja silmät niin tiukasti kiiluen, että mun oli vaan pakko kysyä: haluaisitko säkin kokeilla?
Nyt hän on jo vuoden harrastanut voimistelua, eikä ole vielä kertaakaan sanonut ettei haluaisi mennä, päinvastoin. Kyselee välipäivinä onko huomenna taas treenit? Ja menin sitten lisäämään valikkoon vielä sen telinevoimistelun, kun alkoi loppua kiivettävät tangot lähimaastosta kesken – tai oikeammin niin, että halusin sen saavan myös ammattilaisen opetusta kun pää alkoi olla niin korkealla kohti lattiaa.
Hän tekee ne temput joka tapauksessa, mieluiten sitten niin, että osaa tehdä ne turvallisesti ja minä en osaa sitä opettaa.
Ainoa ongelma tässä on se, että tää on meille aikuisille isohko kuormitus arkeen kun pitää olla kuskaamassa niin usein. Yritin kysellä tuossa, josko laps olisi jo vähän kyllästynyt johonkin ja voitaisiin vaikka lopettaa joku näistä kerroista niin toinen alkoi itkeä lähes heti.
Mä en halua lopettaa mitään!!!
Asia selvä. Katson vielä hetken, miten meidän kaikkien kokonaisjaksaminen riittää ja tuen lastani intohimossaan. Tämä on lopulta tietysti aikuisen päätös, mutta niin kauan kuin meidän jaksaminen ja rahat riittää, iloitsen kyllä megana ton uskomattoman liikkumisen palon seuraamisesta ja annan hänen harrastaa.
Ja mitä siihen kolmevuotiaaseen veljeen tulee niin kävi ilmi että isosiskon telinevoikan kanssa on täysin samaan aikaan pienempien ryhmä ja tämä pieni pentu oli sinne menossa niin innoissaan, että minä tartuin tilaisuuteen joka kuiski mulle valheellisia lupauksia siitä, että me voitais joskus ton 45 minuutin aikana mennä vaikka miehen kanssa lenkille!
Nähtäväksi jää.
Että sellainen takin kääntänyt voimistelumutsi täällä! Mites te muut? Oletteko jotenkin ajautuneet ”harrastamaan” vähän enemmän kuin aioitte?
PS. Eka kuva: Muikkeli onkin tätä jo ihan pienestä pitäen asti tehnyt, tässä kuvassa 2,5v <3