Kävin viikonloppuna työasioissa Kööpenhaminassa! Se oli kivaa, mutta yksin matkustaminen ei ole mun mielestä parasta ikinä – vaikka on ihanaa päättää itse missä ja milloin menee, kaipaan kyllä usein seuraa, jotain jonka kanssa jakaa kokemukset.
Jaan ne nyt teidän kanssa kuvina! Ja sitten siirrymme yhdessä kitisemään arjesta, mitäpä muutakaan.
Erityisen viheliäistä yksin matkaamisessa on se, että samalla kun riemuitsee todella paljon siitä, ettei lapset olleet mukana 40min turvatarkastusjonossa, sitä myös kaipaa niitä pieniä pirulaisia sinne matkaan mukaan!
Ei sillä tavalla että ooo onpa mulla ikävä, koska ei mulla ehkä sillä tavalla suoranaisesti ikävä ole, mutta huomaan usein ajattelevani, että vitsi ne tykkäisi tästä! Harmittaa, ettei ne saa sitä kokemusta ja seuraavassa hetkessä syön huvikseni karkkia ennen liian myöhäistä illallista ja oon taas silleen et huh onneksi lapset ei ole mukana.
Vanhemmuus on kyllä yhtä ristiriidasta toiseen matkaamista!
Mulla oli muuten itselleni sellainen vapaudu vankilasta -kortti, että olin päättänyt antaa itseni ostaa mitä tahansa haluan sieltä Köpiksestä. Ja lapsille. Vaikka muuten tämän vuoden olen yrittänyt olla jonkinnäköistä viiden tai edes lasketun vaatteen – vuotta, tiedän tykkääväni tanskalaisesta muodista niin paljon, että ne vaatteet olisi käytössä vielä kymmenen vuoden päästä.
En ostanut mitään. En siis kerta kaikkiaan mitään kenellekään ja uskomatonta kyllä, se vähän kaduttaa haha!
Viiden vaatteen tai ainakin laske ne vaatteet -vuoden saldo on tällä hetkellä mielestäni yhdeksän. Se on älytöntä, koska samaan aikaan musta tuntuu etten oikeasti ole ostanut mitään. Se kertoo hyvin siitä, miten nopeasti uuden asian lumo haihtuu, pian sitä ei edes muista. Jatkan laskemista ja harjoitusta.
Kotiin paluu on ollut just sitä mitä se aina on: vähän sekaisin olevaa perhettä ja taistelua päästä takaisin arkeen kiinni, johon osuu taas jos jonkinnäköistä synttäriä, nielurisaleikkausta, päätöksiä ja näppylöiden syynäämistä, onko se vain joku purema vai onko tuo joku tauti.
Metatyölista paukkuu päässäni poksahdellen ja muuttuu tylpäksi valitukseksi puolisoa kohtaan, enkä löydä oikein tietä ulos vaikka olen kirjoittanut aiheesta yhden kirjan.
Tänään aion pakottaa koko perheen laittaa pyykkejä kaappeihin, ruokaa suuhun ja saappaita riviin. Sitten ehkä kirjoitan meidän yhteiselle to do listalle ja kalenteriin kaikki nää mun mielessä pörräävät pitäisi pitäisi pitäisi ja ai niin sekin vielä -asiat ja yritän saada ne karistettua mielestäni samalla tavalla kuin noi epäilyttävästi joltain enterolta näyttävät rakkulat ja mun kainaloissa oleva outo imusolmukekipu.
Ja herään taas huomenna tekemään kaiken uudestaan.