Katsoin eilen PMMP dokkarin ja niin kuin kaikki muutkin, olin melko järkyttynyt siitä kaikesta skeidasta mitä Mira ja Paula on joutuneet käydä läpi.
Yllättäen muhun iski vähän myös järkytys ja suru omasta nuoruudesta, vaikka mulle ei ole koskaan tehty mitään todella vakavaa (toki kaikkea pientä häirintää kokenut, kukapa ei).
Mut jokin niissä nimenomaan vähemmän graaveissa kuvauksissa sykäytti, tuli sellainen olo että mä tunnen ton nahoissani. Tämmöstä se oli, meille kaikille, kaikkialla.
Kun he dokumentissa istuvat Hyppönen-Embuske-haastattelussa ja koko yleisö nauraa haastattelijoiden mukana, kun naisilta kaivellaan onko tää teidän asento nyt sit pornograafinen vai ei ja tykkäättekö te tytöistä vai pojista, mun teki mieli katsoa pois.
Mua ahdisti eniten ehkä just sen haastattelun katsominen, ihmisten ilmeet. Se sellainen jatkuva limainen ilmapiiri oli oksettavaa.
Siinä haastattelussa korostui niin paljon sen ajan vallankäyttö, että tuli ihan hirveä olo itselläkin.
(On huomautettava, etten nyt kohdista tätä just näihin henkilöihin, se todella vain oli tämmöistä. Ihan tosi normaali toimintatapa siihen aikaan, eikä edes pahimmasta päästä, enkä usko et heistä kukaan toimisi enää noin.)
Tajusin katsellessa, miten sitä olikin nuorena naisena aina vallan alla. Joko konkreettisesti jonkun toisen koskettavana tai sitten noin, ajettuna nurkkaan kiusallisilla kysymyksillä ja läpillä.
Oli niin helppo löytää itsensä haastattelun tyyppisestä vaivaannuttavasta tilanteesta. Niissä tuntui aina, ettei siitä voi päästä pois. Piti nauraa mukana, mutta ei liikaa ettei provosoi toista flirttiin asti. Ettei ”anna ymmärtää”. Piti olla välittämättä, mutta ei saanut näyttää loukkaantuneeltakaan, ettei ole raivoava feministi. Varsinkaan ei voinut sanoa kunnolla vastaan.
Naisiin kohdistuva häirintä, asenne ja kiusaaminen oli niin joka paikassa läsnä, että sitä ei kerta kaikkiaan päässyt pakoon. Se ei ollut piilossa, vaan se oli hyväksyttyä, ilmiselvää ja jopa toivottua.
Lehdet möi kun lööpeissä haukuttiin naisia, haastattelut hauskempia kun naisilta kysytään, että oletkos sinä nyt sitten kans seksillä ratsastava vai et, kaiken maailman tilaisuudet parempia, jos voitiin vähän vitsailla siitä, kuka harrastaa kenenkin kanssa seksiä tai kuka olisi pantavin.
Tavallaan tää herätti mussa toivoa. Niin paljon dokkarista kuvatuista asioista ei voisi enää tapahtua (paitsi että #turvakalsarit on varmaan edelleen ihan validi asia).
Uskon, että me too:n jälkimainingeissa on ensimmäistä kertaa laitettu vastuuta myös sanojalle, kiusaajalle, härnääjälle. Tunnistettu ja tunnustettu, että seksuaalista häirintää ja väkivaltaa on moni muukin asia kuin suora kourinta tai raiskaaminen.
Silti me mennään monessa asiassa myös jatkuvasti takaisinpäin. Mä toivon et mahdollisimman moni katsoisi ton dokumentin ja miettisi haluaisiko oman tyttären kohtaavan tota kohtelua ja mitä voi tehdä, ettei enää ikinä olla tämmöinen yhteiskunta.
Koska ei se asenne oikeasti ole mihinkään kadonnut, se vain piilotetaan nyt paremmin.
Kuva: Dorit Salutskij