Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Tulisko joku syliin käymään? Pikainen hali edes? Tiukka yläfemma?

Ystäväni kolmevuotiaalla on paljon haleja annettavaan. Hän ottaa ja istuu sen ihmisen syliin, joka sattuu paikalla olemaan. Näin ”isojen lasten” äitinä osaan ottaa tästä aina heillä vieraillessani kaiken ilon irti – ihanaa kun joku pieni tulee syliin! Siitä on aikaa kun joku on kömpinyt syliini muuten vain, hengailemaan.

Hetkinen. Siitä tosiaan on aikaa kun joku on istunut sylissäni ilman sen kummempaa syytä. Siinä missä sylini oli ennen paras paikka mihin vain tekemiseen, nyt se on paikka jossa liimataan laastareita tai jota käytetään korokkeena että näkisi paremmin.

Nytkö se loppui? Mihin meni se lasten loputon – joskus vähän näännyttäväkin – läheisyyden kaipuu?

Se lapsi josta ajattelin ettei se tule koskaan lopettamaan halimista onkin yhtäkkiä sellainen joka painaa menemään itsenäisesti touhuttaen, ja jota pitää erikseen pyytää syliin. Se heittää coolin yläfemman ja pakenee pusuja. Usein sanoo ettei se nyt tarvitse halia, kiitos vain.

(Minä yleensä vastaan että minä tarvitsen joten tuus tänne nyt vaan)

Sama viileä tyyppi istui pienenä sylissäni syömässä tuntikaupalla, hipelsi mietteissään kättäni ja hakeutui pitkään vielä leikki-iässä ihan kainaloon leikkimään jos vaan pystyi.

Toinen taas hyppäisi kyllä spontaanisti syliin, pitäisi kädestä ja tulisi kainaloon mutta kun ei hän ehdi! Me halimme silloin kun muistamme, olemme kotona, eikä meistä kumpikaan tee juuri silloin jotain muuta huomiota vievää omaa asiaa.

Vaikka oikeasti tämä se sitä tärkeintä olisi. Se vaan ei enää tunnu niin polttavana tarpeena kuin silloin joskus. Fyysiselle läheisyydelle ei ole enää niin akuuttia tarvetta kuin silloin joskus, se ei ole enää olennainen osa kaikkea liikkumista ja olemista. Kosketus on yhtäkkiä helppo unohtaa.

Nyt ymmärrän kun Sinkkonen pyytää lehdessä isiä painimaan poikiensa kanssa. Sehän todella on oiva tapa olla lähellä silloin kun halit eivät enää tule luonnostaan.

En ole vielä ihan painien äärellä, saan vielä halata lapsiani ilman irvistelyä. Ja kyllä ne syliinkin vielä tulevat kun vain muistamme sitä ehdottaa. Mutta huomaan että pienten lasten ”aina sylissä, aina lähellä, aina lahkeessa” ajat ovat toden totta ohi. Yhtäkkiä saatan havahtua illalla ajatukseen etten ole ehkä halannut ketään perheestäni tänään – ainakaan riittävän moneen kertaan.

Nyt meitä pitää lähes aktiivisesti muistuttaa että hei tulehan tänne, halitaan! Se pitääkin muistaa monesti, ettei paha olo ehdi iskeä. Sillä onhan meillä se tarve siellä todellakin vielä, se halipuutos vain lymyilee – ja iskee takaisin jos emme täytä sen tarpeita.

Samalla tavalla kuin sitä yrittää muistaa juoda vettä ettei tule jano on muistettava halia ettei tule illalla väsynyt itku.

Hirveän äkkiä sekin meni. Ensin lapset tuntuivat olevan aina minussa fyysisesti kiinni. Sitten henkisesti. Äiti kato, äiti miksi, äiti että, äitiii! Sitten alkoi koulu ja tuntuu että ulkopuolinen maailma sai meidät kiinni. Ei tässä minkään lopun äärellä vielä olla mutta näen nyt sen polun, jota pitkin lapseni itsenäistyvät, muuttuvat päivä kerrallaan omalla tavallaan etäisemmiksi. Muun maailman omaksi, minun heijastuksekseni.

Halit, pusut, kutitukset, kainalointi ja pään silittäminen vähenevät huomaamattamme kuukausi ja vuosi kerrallaan, vaikka kuinka yritän pitää niistä kiinni.

Lapset tarvitsevat sitä nyt vähemmän kai. Mutta kun oikeasti me kaikki tarvitsemme sitä aina, iästä riippumatta. Nyt se vain pitää muistaa ihan eri tavalla. Täytyy aktiivisesti tiedostaa että voisimme halata tässä vaikka fyysinen siteemme ei enää tunnu polttavana tarpeena – niin kuin silloin kun yritin tehdä spagettia etkä voinut olla sitä kahta minuuttia pois sylistä.

Muistatko sen vielä rakas, ei siitä ole kauaa?

JAA
8 Comments
  • Mrs G
    elokuu 29, 2018

    Meillä iskee illalla kanssa ”halipula”; 8- vuotias tulee sohvalla syliin ja toteaa ettei olla ehditty halia tarpeeksi. Ihanaa sitten halitaan.

    Omassa päässä mietin että 10 vuoden kuluttua tämän poikanen on aikuinen mies ja tyttöystävä on ”syrjäyttänyt” minut. Nyt supatan vielä poikasen korvaan että tule aamulla mamman kainaloon jos unet loppuu kesken; ja aamulla saan unelta tuoksuvan poikasen vielä hetkeksi kainalaan, ennen kuin päivä ehtii kunnolla käynnistyä.

    • Valeäiti
      syyskuu 2, 2018

      Siis toi aamukainalointi olisi niin ihanaa, meillä vaan nää ei millään herää ennen kuin pitäisi jo lähteä 😀 Ihanaa että halitte!

  • K
    elokuu 30, 2018

    Mulla on kaksi poikaa, 8-vuotias ja kohta 11-vuotias. Meillä on aina halittu ja sylitelty ja pussailtu paljon ja siitä on varmasti sen myötä tullut itsestäänselvyys. Olen lähiaikoina kuullut pariltakin eri taholta, kuinka lapset ei enää tule syliin eikä halaa ja vasta sitten tajusin, että mun pitää tajuta olla kiitollinen, että mun lapset edelleen tulee ja halaa. Isompi ei tietenkään enää julkisesti, mutta kotona kyllä senkin edestä. En oo jotenkin tajunnut edes ajatella, että tämmönen loppuu jossain vaiheessa. Kuten varmaan myös se, että he ääneen kertovat kuinka paljon mua rakastavat. Aion muistaa nauttia tästä nyt niin kauan kuin sitä kestää 🙂

    • Valeäiti
      syyskuu 2, 2018

      Täähän on hirveän paljon myös persoonakysymys – kuinka paljon sekä vanhempi että lapsi luonnostaan kaipaa ja ottaa läheisyyttä. Meillä toinen lapsista oli pienenä tosi itsenäinen, nyt kaipaa enemmän läheisyyttä. Toinen taas oli aina iholla ja nyt huitelee muualla. Persoona ja elämänvaihe vaikuttaa varmasti paljon ja hirveästi voi myös tietoisesti tehdä asian eteen!

  • Yksis
    syyskuu 1, 2018

    Olen miettinyt tätä sun tekstiä useamman päivän. Sinun lapsesi ovat nuorempia kuin minun. Meillä kaksi kahdeksanvuotiasta ja sen kymmenvuotias. Ehkä se on kulttuurierokin, ehkä sen on se että täällä lapset itsenäistyvät myöhemmin… en tiedä.

    Meillä ne riitelee iltaisin siitä kenen vuoro on mahtua mun kainaloon katsomaan telkkaria ja kuka saa nukkua meidän aikuisten välissä. Aamulla jokainen aloittaa aamunsa mun sylissä heräämässä ja koulun jäkeen nuuhkitaan taas vähän taas.

    Ehkä ero on siinä etten itse saanut lapsena läheisyyttä ja meillä se sitten triplataan… katsotaan elokuvaa ja oikea käsi hieroo yhden varpaita samalla kun vasen käsi sivelee sylissäistujan selkää. Ajatus siitä että läheisyys ja sylittely loppuisi on vieras…

    • Valeäiti
      syyskuu 2, 2018

      Se on musta tosi monen tekijän summa: persoonallisuuden, perheen tapojen, kulttuurin, kasvun vaiheen..meillä on oltu ihan tosi kainaloisia myös. Just nyt on menossa vaihe jossa eivät ole niin paljon. Nyt kun siihen havahduin niin uskon etä siihen saa myös muutosta! Kun itse aktiivisemmin pyytää, saa myös kainaloon 🙂 Erona on vaan se ettei sitä ennen tarvinnut pyytää. Lapset ihan itse kyllä pitivät huolen siitä että syliä riitti 🙂

  • Paula
    syyskuu 2, 2018

    Tämä on ollut mielessä monta päivää. Meillä on 3 ja 1 vuotiaat, eli vielä ollaan tiukasti kiinni. Todella tiukasti. Jatkuvasti. Syliin pitää päästä kun juon aamukahvia ja ruokaa laittaessa pienempi väkisin änkeää minun ja lieden väliin. Hasardia ja raivostuttavaa. Rakastan ja vihaan sitä miten olen lasten tatamina. Odotan ja pelkään sitä aikaa kun lapset kasvavat edes vähän isommiksi.

    • Valeäiti
      syyskuu 2, 2018

      Joo tunnistan ja muistan ton. Tosi rasittavaa! Ei siitä olekaan pakko jatkuvasti nauttia. Ihan kohta varmasti teilläkin helpottaa sillä tavalla että se läheisyys muuttuu edes hieman vähemmän kahlitsevaksi ja siitä osaa itsekin nauttia. Sit onkin monta vuotta nautintoja edessä, varsinkin jos itse aktiivisesti muistaa sitä läheisyyttä ylläpitää 🙂