En yrittäisi väkisin olla kaveri sellaisten kanssa, jotka on mulle vain kurjia.
Olisin itse parempi ystävä heille, jotka halusivat olla mulle kivoja.
En nauraisi mukana avoimen naisvihamielisille, rasistisille tai muuten vaan mulkuille vitseille.
En kertoisi itse niitä vitsejä ollakseni riittävän äijä.
En antaisi kenenkään lääppiä mua vain koska se on hyvä läppä ja niin ollaan cool muija.
En joisi sitä viimeistä shottia. Useina iltoina. (Ei onneksi sitten elämäni meni pieleen -mielessä, vaan niin kuin oksennus ja yök – mielessä)
En leikkaisi tukkaani (in memoriam 1997 ja 2004).
Irtisanoutuisin aiemmin.
Hakisin nopeammin apua työuupumukseen.
Tekisin taloon sittenkin yhden ylimääräisen makkarin ja sen katetun terassin.
Kertoisin isoille lapsille aiemmin pienestä sisaruksesta.
Tekisin vähän vähemmän töitä Kolmosen ekoina kuukausina (mutta en olisi kokoaan ilmankaan).
En stressaisi vauvan unirytmeistä yhtään niin paljon. Antaisin sen nukahtaa ja nukkua silloin kun sille sopii.
Oikeastaan unohtaisin, että kaikkeen vauvaan liittyvään on opasta, konsulttia, neuvoa, vinkkiä ja kikkaa ja olisin vain.
Hyväksyisin paremmin sen, etten koskaan voi tietää onko joku päätös nyt ja ainiaan oikea. Koska oikeasti en olisi voinut näissäkään tilanteissa tehdä mitään toisin. Olisin itselleni armollisempi. Hyväksyisin sen että tässä hetkessä tein päätökset sillä tiedolla, tunteella ja arviolla mitä minulla nyt on. En voi muutakaan.
Elämässä on hirveän paljon asioita, joita voi jossitella jälkikäteen. Paljon vähemmän on asioita, joista tietää tasan sillä hetkellä että nyt meni varmasti nappiin ja olen vielä kuolinvuoteella tähän ratkaisuun tyytyväinen.
Opetellaan siis elämään sen tiedon kanssa, ettemme koskaan voi tietää varmasti onko tämä päätös nyt oikea. Tärkeintä on tehdä päätös.
Seuraavan voi tehdä vaikka huomenna!