Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Raskausviikko 10: Kerromme lapsille

Raskausviikko 10

Käyn neuvolassa ensimmäistä kertaa. Tunnen saaneeni lottovoiton sillä terveydenhoitaja on ihana, kertakaikkisen ihana. Kerron heti ensi tapaamisella kaikki omat taustani mielenterveyden heittelystä rytmihäiriöihin ja saan niihin kaikkiin heti juuri sen tuen mitä toivoinkin.

”No nyt me ei sitten jäädä odottelemaan että tilanne menee huonoksi vaan sanot ihan heti kun tuntuu siltä niin lähetän sut perhepsykologille”. Sanoinko jo että rakastan tätä naista? Synnytyksen jälkeisen masennuksen ja ahdistuksen uusiminen on ollut yksi suurimmista peloistani tähän kolmanteen yritykseen liittyen, joten tuki tuntuu todella hyvältä.

Muuten tuntuu oudolta olla neuvolassa. Olen ainoa asiakas, ja heti kun paikalle tulee joku toinen minua jännittää – ihmetteleekö se mitä teen täällä? En näytä yhtään siltä. Ei tunnu vielä yhtään siltä, tämä tuntuu ihan feikiltä. Olla nyt jossain neuvolassa imetysjulisteiden ja perhepuhelinten keskellä, ei jestas sentään. Jos ei olisi näin paha olo just nyt, luulisin kuvitelleeni koko homman.

Niin, pahoinvointi on nyt jo tuttu vieras. Joka iltapäivä lasten haun aikaan nieleskelen matkalla. Suussa maistuu pahalta ja tuntuu kuin olisi kamala nestehukka – mutta mikään neste ei tunnu imeytyvän. Haluaisin vain imeskellä salmiakkia. Menen iltaisin kymmeneltä nukkumaan koska sillä pahoinvointi on helpointa lusia. Ensin on vain syötävä tarpeeksi, muuten iskee aivan tajuton nälkä puskista vielä hampaiden pesun jälkeen. Useamman kuin kerran käyn syömässä banaanin vielä yöppäreissä, heitän perään herra hakkaraisia ja nukahdan nopeasti.

Oksennus on pari kertaa lähellä mutta pääsääntöisesti tilanne on ihan hallittava. Mitä nyt nukahtelen silloin tällöin lattialle, sohvalle tai tuolille.

Kerromme lapsille neuvolakäyntiä seuraavana päivänä. Olen pantannut kertomista, koska 6- ja 8-vuotiaat eivät osaisi käsitellä jos jotain vielä tapahtuu. Jotenkin ajattelen että ainakin se 12 viikon ultra pitää ensin olla hoidettu. Mutta nyt aika tuntuu jostain syystä oikealta, ja järkeilen että jos jotain kurjaa vielä tapahtuukin, joudun joka tapauksessa kertomaan lapsille miksi olen surullinen.

Lapset ovat uutisesta tosi onnellisia, kumpikin.

Ykkösestä kuoriutuu saman tien oma henkilökohtainen doulani, joka osaa kertoa milloin pahoinvointi helpottaa ja mitä kaikkea en saa syödä – vuosikausia kestäneiden nukkeleikkien hyvä puoli. Heti seuraavana päivänä saan WhatsAppissa kesken päivää harvinaisen viestin, jossa ollaan kiinnostuneita minusta (eikä kavereista, läksyistä tai kuka tulee hakemaan mistäkin):

Kakkonen uppoutuu tiedon saatuaan ensin legoihinsa mutta tulee hetken mietiyttään halaamaan minua. “Tosi hieno juttu kyllä” se sanoo ja minä nieleskelen taas, tällä kertaa kyyneleitä. Viime aikoina olen itkenyt mm. vanhan Maija Poppasen musiikkinumeroita katsoessamme ja tämä nyt on ihan liikaa. Olen niin onnellinen että kerrottiin lapsille, miksi ihmeessä odotettiin näinkin kauan?

On ihan parasta että lapset tietää. Nyt tämä on meidän perheen yhteinen, mahtava salaisuus. Yllätyksekseni lapset myös pitävät salaisuuden melko hyvin! Kakkonen sanoo kaikille tarhassa “kukaan ei sitten saa puhua vauvoista” ja Ykkönen muka huijaa kavereitaan että mun äiti on raskaana – no ei kai! Mutta tietääkseni vielä ei kaupan kassalle asti ole juttu kiirinyt.

Minä sen sijaan alan kertoa yhä useammille, koska en jaksa enää piilotella olojani. Sen verran selviytymistä tämä juuri nyt on.

Lue myös: 

JAA
2 Comments
  • Sanna / Kototeko
    tammikuu 24, 2019

    Tää aihe ei oo mulle mitenkään ajankohtainen, mut näitä on silti kiva lukea. Raskauteen pystyy kummiskin aina samastumaan. Ja toisen kautta voi elää uudestaan ne vaiheet. Hieman ehkä kaihomielellä, et en tule enää itse tuota kokemaan. Mut silti ihana lukea kaikesta siitä. Kirjoitat hirmu kivasti: tarkkanäköisesti ja sympaattisen lämpöisesti. 💕

    • Valeäiti
      tammikuu 26, 2019

      Ihana kuulla, kiitos Sanna <3

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.