Nämä verkkarit, nämä lelut, tämä aamiainen, nämä sotkut. Tämä tyhjä kalenteri. Menisin pitkälle lenkille mutta lonkka ei nyt kestä sitä. Voisin vaikka fiilistellä joulua mutta miksi, emme saa tavata, kokoontua, juhlia.
Voisin suunnitella lahjoja, jotka sitten ostan, pakkaan ja kuljetan jonnekin maski päällä muiden avattavaksi myöhemmin ilman että edes näen osuiko tarkkaan harkittu ajatukseni oikeaan.
Voisin tehdä töitä. Mutta mitä tekemistä sitten olisi ensi viikolla?
Ehkä aion lähinnä siivota keittiötä ja sen väleissä tehdä ruokaa. Jotta voi taas siivota lisää. Voimme istua alas syömään, riidellä siitä onko ruoka hyvää vai ei ja poistua seitsemän minuutin päästä pöydässä vatsat täynnä ja lautaset yhä pöydässä.
Sitten voikin taas siivota.
Voisin fiilistellä tulevaa työelämääni, tai vaikka seuraavaa kesää, mutta mikään ei näytä siltä että mikään muuttuisi. Samat seinät, samat polut, samat ihmiset. Sama pandemia.
Haluaisin vain sisustaa itseni onnelliseksi niin kuin se naistenlehden kansi käski joskus tehdä. Meillä olisi sitten ihanaa, rauhallista ja aina siistiä. Kaikilla oma huone ja valtakunnassa kaikki hyvin.
Tai ehkä meillä olisi vähän väärä maalin sävy, kehyksissään vinoksi valuneet taulut ja ruukkuunsa kuollut uusi kukka – jossa ehkä silti onnistuu elämään niitä saatanan kirvoja.
Monen tonnin polttamisen jälkeen sitä miettisi että kannattiko. Nyt on seinät pilalla ja rahat loppu ja aivan yhtä sotkuista, erona vain että sotkuja tekee uudet tavarat.
Mutta jos tuolla Ykkösen huoneessa olisi se 105€ per rulla maksava tiikeritapetti niin siellä se varmaan olisi niin onnellisena kauniisti pedatun sängyn päällä leikkimässä.
Me emme suinkaan silloinkin siivoaisi kuivunutta leipää ja tomaattia lattialta, riitelisi ulos menemisistä, nukkumisesta ja ruokailuista ja pohtisi uskaltaa jouluna sittenkään nähdä yhtään ketään vai oltaisiinko vain keskenämme.
Jouluna lattialta saa siivota riisipuuroa.