Vaunussa on yllättävän paljon ihmisiä näin sunnuntaiaamupäiväksi. On rapsakan näköisiä italialaisia nuorukaisia, nuokkumassa ja välillä ehkä vähän nukkumassakin. Taisi olla Joensuussa kosteaa. Sitten on tuo suloinen eläkeläispariskunta, joka tekstaavat vaimon ystävättärelle yhdessä: mies kirjoittaa vaimon pyynnöstä ja lukee vastauksen ääneen ”viesti tuli perille, kiitos!”. Sama mies on käynyt kuulemma täälläkin armeijassa.
Takana on nainen, joka istuu jonkun toisen istumapaikalla. Hänellä ei kuulemma ollut varaa ostaa istumapaikkaa, mutta kohtelias nuorimies antaa hänen jäädä paikalleen kuitenkin.
Ja sitten on vielä tämä yksi, ennen niin tutusta junamatkaamisesta täysin vieraantunut yksilö. Se osti itselleen automaatista vahingossa istumapaikallisen lipun, kun ei tajunnut että ilmankin voisi ostaa. Sen puolustukseksi sanottakoon, että sillä oli kova kiire ostaa lippu miehensä kortilla juuri ennen junan lähtöä. Niin, lompakkohan sillä jäi kotiin ja kotiavaimet myös.
Taskussaan sillä onkin nyt sen miehensä kotiavaimet, jotta se pääsee kotiin ajoissa huomiseen työpäivään valmistautumaan. Stressaamaan, siivoamaan ja vaatteita valitsemaan.
Sitä jännittää ihan hirveästi: mitä laittaisi päälle, mihinköhän pääsen istumaan? Mitähän ne muut sanoo ja keitähän siellä edes nykyään on töissä? Heräänkö ajoissa ja saako tämän jumalattoman päänsäryn jotenkin aisoihin vielä tämän päivän aikana? Homehtuuko aivot kahdessa ja puolessa vuodessa vai onko se vain pölyä siinä päällä? Miten lapsetkin tähän reagoi? Ehdinkö enää ikinä blogata?
Huomenna aukeaa ovi oravanpyörään, samat puolat ne siellä odottaa juoksuttajaansa. Kesälomaa odotellessa.