Kävin tuossa yhtenä aamulla kävelyllä, taas. Olin jo menossa reippaana kuntosalille, mutta harmikseni sen vastaanotto ei ollut auki enkä päässyt testaamaan uutta salia ja kas, piti jättää penkit ja kyykyt välistä.
No mutta kävelin sitten hetken, niin kuin joka päivä. Innostin itseni tekemään edes muutaman askelkyykyn ja ulkotelinellä tavallisia kyykkyjäkin ja pystypunnerruksia, mutta enpä kovin montaa kierrosta jaksanut itseäni pakottaa tekemään.
Tuntui vähän ehkä alavatsassa ja olipa aika raskastakin ja en minä nyt sitten tiedä.
Tää raskausajan liikunta on mulle joka kerta yhtä hankala asia. Tiedän toki ettei raskauden aikana mitään suurta tavoitteellista urheilumeininkiä pidäkään rakentaa, ja tiedän myös että on joku sata eri lajia mitä raskaana voi hyvin tehdä ja tiedän että normaali liikuntaa voi skaalata alas ja niin edespäin.
Tiedän tämän kaiken mutta ongelma on kiinnostus (sen puute) ja hyvät tekosyyt (niiden paljous).
Melkein kaikkea liikuntaa voi raskauden aikana tehdä, eri asia on se haluaako
Vaikka toisin saattaa luulla, en edelleekään koe itseäni mitenkään urheilulliseksi. Olen toki päässyt tosi hyvään kuntoon juuri ennen tätä raskautta, mutta se ei ole lainkaan ollut tarkoitukseni, hah! Olen vain sattunut saamaan ystävän, jonka kanssa juoksemme. Olen sattunut löytämään kivan aamutreenin, jossa teemme lihaskuntoa. Satuin elämään arkea, jossa aamuihin sopi hienosti urheilu.
Olen sattunut näiden seurauksena tulemaan niin hyvään kuntoon ja saaman urheilun niin vakituiseksi osaksi elämääni, että siitä ehti tulla tottumus. Urheilu on minulle tapa, ei tavoitteellinen tarkoitus. Minussa ei ole sisällä sellaista ”pakko päästä urheilemaan” ominaisuutta ollenkaan, ei edes siksi että urheilemattomuus aiheuttaa minulle aina ongelmia selän ja niskan kanssa ja lopulta kovia särkyjä.
Olen laiska, tapojeni orja, joka toimii juuri niin kuin haluaa eikä niin kuin pitäisi. Vielä hetki sitten tapani vain sattuivat olemaan tosi hyviä!
Tapojen ja tottumusten ongelma on se, että kun olosuhteet muuttuu, nekin saattavat muuttua.
Toim huom: Hammasvälilankausta muistin tehdä joka päivä puolen vuoden ajan eikä se tuntunut enää hankalalta. Sitten oma merkkini loppui enkä muistanut ostaa uutta. Nyt ikeneni vuotavat taas verta.
Raskaus on jo itsessään aikamoinen koettelemus kropalle, eikä urheilu aina ehkä maistu
Raskauden muuttava keho ja kaikki sen omituiset fiilikset on heittänyt minut tässä viimeisten viikon aikana takaisin sellaiseen sohvaperunaan joka joutuu miettimään että äh, jotain pitäisi tehdä, mitähän.
Syitäkin olla liikkumatta on riittänyt! Ensin oli paha olo ja väsymys, sitten ummetus ja vatsan tukkoisuus. Yritin mutta se vain oli vaikeaa. Väliin mahtui 4-5 viikkoa ihanaa aikaa, jossa pääsin taas juoksemaan ja tekemään kaikkea lihaskuntohassuttelua mitä tein ennen raskauttakin. Juoksin lenkkejä, kyykkäsin leikkipuistossa ja punnersin kaverin kanssa.
Sitten juoksu tipahti pois valikoimasta kiristyvän alavatsan takia. Punnerrukset alkoivat tuntua liikaa suorissa vatsalihaksissa. Tuli töiden aloitus, pimeät illat ja yhä huonommat yuöunet. Tavat alkoivat valua huonommiksi.
Vielä jaksan ehkä pyöräillä kuntorappusille, kyykätä satunnaisesti kotona ja kävellä. Mutta arvaan että kohta nekin alkavat vähentyä kun yleiskunto laskee ja tekemisestä tulee vähän vähemmän energinen olo. Panos-hyötysuhde ei tunnu enää hyvältä.
Uudet lajit ei kiinnosta vain raskauden takia
Tässä tulee se minulle vaikein asia: en halua aloittaa joogaa, uintia tai vesijuoksua vain raskauden takia. En pidä niistä lajeista ja jos en pidä jostain lajista, en saa itseäni väkisin liikkumaan. Sain teiltä useita vinkkejä lajeista, joita voi hyvin raskaana harrastaa (uinti, vesijuoksu, blaa blaa) ja olen minäkin nähnyt niitä mamaohjelmia vaikka kuinka.
Mutta kun en halua.
Kävelen siis itseni kyllästyksiin kunnes jossain kohtaa ehkä sitäkään ei voi tehdä (liitoskivut yleensä pitävät minulla siitä huolen). Käyn salilla, jos saan sinne jonkun ohjaamaan ja kannustamaan. Itsekseni jos menen niin hyvin äkkiä löytyy monta syytä miksi ei ehkä sittenkään kannata tehdä noin, tuntuukohan tuossa vähän joku vihlaisu?
Minulle raskausajan urheilu on yhtä kuin vanhat tutut rakkaat lajit, kunnes niitä ei voi enää tehdä. En jaksa käyttää tähän yhtään enempää energiaa kuin mitä siihen normaalisti menisi. Urheilen silloin kun se on helppoa ja nyt se ei enää ole.
Kiitos Tiina kun viet mut salille! Pelastat!
Emme ole yksin! Monelle raskausajan liikunta on vaikeaa
Kyselin teiltä tästä Instagramissa ja ilahduin kun olitte niin samoille linjoilla. Lähes 95% teistä oli samaa mieltä kanssani että raskausajan liikunta on hankalaa. Moni muukin kokee vesiurheilun tylsäksi ja harmittelee sitä ettei oman lempilajin pariin pääse. Ja se on ok! Lainaan viisasta seuraajaani:
Ehkä näin fysioterapeutin näkökulmasta sanoisin, että odotus on aika kun hengitysharjoittelu ja rentoutus/rauhoittuminen on jopa tärkeämpää treeniä tulevaisuutta ajatellen kuin varsinainen hikitreeni. Mutta tiedän omasta kokemuksesta, että tämän hyväksyminen on vaikempaa kuin uskoisi. Mutta siis luvalla saa hellittää. Se palvelee niin monessa asiassa jatkossa ❤️
Word, näillä mennään taas. Siinä kohtaa raskautta kun mikään oma vanha laji ei enää onnistu, en enää liiku mitenkään kovin paljon. Ja siinä kohtaa astuu kuvaan onneksi armollisuus! Viimeistään 30+ viikoilla tajuan yleensä ajatella että ei se mitään, urheilla ja liikkua ehtii sitten myöhemminkin kun vauva on jo syntynyt. Silloin se on taas kivaa. Siihen asti liikun sen verran mitä mieli tekee, sellaisia lajeja mitä haluan tehdä ja nautin olostani sen mitä pystyn.
(Enkä kuluta niitä somesisältöjä missä viimeisillään raskaana olevan nainen vetää siltakaatoa. Omg oikeesti. Wow mutta omg.)
Onko siellä muitakin kapinoivia lapsia jotka ei halua vaihtaa lajia vain siksi että kyydissä on joku pieni hidaste?