Mun on täytynyt viime viikkoina rajoittaa aika paljon uutisten lukemista ihan omaa mielialaa suojellakseni.
En toki halua tai aio ummistaa silmiäni maailmalta mutta yhtä aikaa päälle vyöryvät sota, inflaatio, energiakriisi, sote-alan kriisi, varhaiskasvatuksen kriisi, nuorisopsykiatrian kriisi, ilmastonmuutos, eläkejärjestelmän romahtaminen, huumeiden käytön lisääntyminen, jengiytyminen ja ihan perus viha, väkivalta sekä rasismi saavat mut välillä oikeasti aivan epätoivon valtaan. Ai juu ja erilaiset tautien epidemiat tietysti päälle!
Miten Suomi pärjää tämän talven yli? Miten maailma? Miten nämä kaikki lapseni tulevat ikinä täällä pärjäämään? Minä ehdin jo onneksi kuolla ennen kuin kaikki meret raivoavat ja eläkepommi räjähtää mutta heille jää kyllä sellainen paska nakki maksettavaksi menneiden sukupolvien töpeksintää että oikein kammottaa.
Olen siis valinnut että jätän välillä uutiset kertakaikkiaan lukematta. Kyllä minä tiedon saan jos jotakin tärkeää tapahtuu ja uskon olevani ihan riittävästi kartalla maailman asioista, tiedostan kyllä mitä tapahtuu uimatta siellä epätoivon syvissä vesissä.
Yksittäisten sotilaiden kamalia kertomuksia lukemattakin näen aamuöisin silmissäni miten hirveää siellä kylissä on.
Teen sen mitä selvästi minun tehtävä on ja millä voi jotain hyötyä saavuttaa ja muuten yritän ajatella että näitä kaikkia kriisejä on ratkomassa minua viisaammat ja kokeneemmat ihmiset, jotka osaavat ne ajallaan ratkoa.
Tulee vielä kevät, ajattelen, ja valitsen toivoa parasta.
Sitten käännän katseeni kotiin. Täällä meillä etuoikeutetuilla mussukoilla on vielä kaikki hyvin. Keskityn siihen, miten paljon iloa näistä pienistä ihmisistä on, miten älyttömiä onnen hetkiä sitä joka päivä kokee täällä omassa kodissa.
Vaikka se kun Nelonen herää päiväunilta ja se hymyilee koko naamallaan minut nähdessään. Pehmeät, lämpimät ja kuolattomat kätensä ottavat poskistani kiinni kun halimme jälleennäkemisen riemusta. Innokas kiljahdus ja kikatus kun rutistan koko naamani vasten sen lämmintä kaulaa.
Viimeksi tuon kaiken koki ja huomasi Ykkönen. Hän ihasteli pienen veljensä pehmeää ihoa täynnä lämpöä. On maailman ihaninta kun sisarukset fiilistelee toinen toisiaan, halivat ja kikattavat kertovat rakastavansa.
Kolmonenkin oli yksi päivä oikein surullinen kun Ykkönen meni omaan huoneeseen tekemään läksyjä. “Se jätti mut” hän sanoi silmät tulvien ja meni omaan huoneeseensa hiljaa. Meinasin pakahtua sekä siihen miten surullinen hän oli, siitä miten suloista on kun isosisko on noin tärkeä.
Siitä tuli mieleen se hetki kun Kolmonen sai uudet hienot siivet ja aidosti pettyi siihen, ettei osannutkaan oikeasti lentää. Voi pieni!
Kolmevuotiaan elämä on muutenkin niin upeaa seurattavaa. Miten se keksii kaikenlaista uutta ja luovaa ja touhottaa aina jotakin ihan kummallista projektia. Eilen se tajusi laittaa vesivärisiveltimen vesikannuun ja silmät loistaen tarjosi sitten isälleen “mehua”.
Tyyppi kikatti jo ennen kuin Insinööri tajusi että sitä yritetään jekuttaa.
Isot lapset ovat vetäneet pitkän suoran hyviä Wilma-merkintöjä ja muutenkin tämä syksy on ollut aivan kulta-aikaa koulussa ja muutenkin hyvinvoinnissa. Viime vuonna oli jos jonkinlaista raskasta aikaa joten on ollut mieletön ylpeys seurata miten hyvin ja hyvällä fiiliksellä tämä syksy on mennyt.
Pullataikinan tekeminen on maailman ihaninta. On syvästi tyydyttävää kumota kunnolla kohonnut, tahmaisen herkullinen taikina pöydälle.
Leipomisesta tietää että meillä on taas sairastupa mutta se on ok: se vähentää arjesta hurjasti kiirettä ja menemisen tarvetta kun mihinkään ei voi mennä. Täällä me ollaan ja sylitellään, katsotaan niin paljon telkkaria kuin suinkin jaksetaan ja syödään pullaa vaikka joka päivä.
Univelasta huolimatta mulla on itselläni todella hyvä ja hyvinvoiva olo. Yksi päivä kannoin 15kg Kolmosta aika pitkän matkaa kotiin ihan oudossa asennossa ja huomasin että tunsin itseni tosi vahvaksi. Se kantaminen ei tuntunut oikeastaan missään!
Olen saanut hyvällä valmennuksella kuntoutettua selkää ja muita vaivan paikkojani aika hyvään kuntoon ja nyt alan olla taas tosi hyvässä kunnossa. Voin taas juosta ja lihaksista alkaa löytyä voimaa. Hyvää, tervettä ja vahvaa oloa arvostaa ihan eri tavalla nykyään.
(Hyväkuntoisena on sitten valmis juoksemaan perheen kanssa juoksuhautaan tai taistelemaan lähikaupan viimeisistä vesitonkista)
No niin mutta siitä sitten, kohti uusia pieniä iloja päättäväisesti maailmaa paeten!