Mun pitäisi nyt olla kirjoittamassa käsikirjoitusta tuleviin yhteistöihin, mutta insiproiduin taannoisesta päivästäni Julian kanssa ja haluan kirjoittaa talteen meidän arjen ihania juttuja. Sitä vartenhan nämä blogit on, muistatkos Hanne?
Ensinnäkin, on tää aikamoista hulabaloota. Oikeasti osasin just tätä vaihetta vähän etukäteenkin pelätä hahah 🤣 Kombo 3+5v (tai meillä nyt jo 3+6v) on aina ollut musta aika raskas. Tässä iässä kumpikin lapsi osaa ja todellakin aikoo vastustaa niin montaa asiaa, että päivään tulee tosi helpolla negatiivinen kierre.
Mä kantelen mieluummin kikattavaa yksivuotiasta kolmatta kertaa pois vaarasta kun neuvottelen tai kiellän päivän seitsemättä naurettavaa toivetta. Asiasanat: hintalappu, jota ei saa heittää roskiin, kissa, jonka on tultava takaisin kotiin päiväkodista joka päivä, harrastus joka pitäisi saada elää uudestaan NYT, jugurtti, joka annosteltiin väärään aikaan, lelu joka oli ENSIN MULLA.
Mutta: olen yrittänyt viime päivinä upottaa itseni sellaiseen toksiseen positiivisuuteen. Mun ja Julian pelaamassa pelissä tuli kysymys että mitä tekisit jos sulla olisi 48h aikaa elää ja mietin heti että TIETYSTI yrittäisin imeä itseeni kaiken mitä lapsistani voisin.
(Peli oli suunattu deittailuun, se näkyy kysymyksistä. Varmaan haettiin jotain ”hyppäisin laskuvarjohypyn ja suutelisin sua” -vastausta eikä keski-ikäisen pahinta painajaista perheen menettämisestä.)
Kun lapseen jaksaa keskittyä siis silleen että oikein heittäytyy siihen sen juttuun mukaan, niin voi kiesus miten ihania ne onkin! Niin pienet kuin isot. Sitten jos niitä yrittää väistellä kuin herhiläisiä, koska itsellä on joku juttu kesken, niin ei aina osaa arvostaa sitä, miten siistejä juttuja niillä onkin.
Tänään olen jo ensimmäisen yhteisen tunnin aikana ehtinyt iloita siitä, miten kolmevuotias herää niin HEREILLE heti ja on aivan pilke silmäkulmassa kertomassa, että hän on nyt lohikäärmevauva.
Ja kuusivuotias kysyy, voisiko tänäänkin olla treenit, kun itse pelkäsin että harrastuksia olisi jo liikaa. Ja sitten kysytään että mennäänhän äiti tänään sinne mustikkametsään pliiiiis kun eilen näin ne sattumalta tuossa lähellä päiväkotiryhmänsä kanssa suut mustikassa ja silmät tähtiä täynnä. Mennään me, rakas.
Tai kolmevuotias joka käyttää sanaa elikkäs. Kuusivuotias, joka osaa oikeasti piirtää lohikäärmen nukkumassa. Neljätoistavuotias, joka innostui yhteiskuntaopista ja jonka kanssa juteltiin koko matka perinnöstä, testamenteista, osituksista. Kolmetoistavuotias, joka on alkanut uusien koulukavereiden kanssa rakentaa sovellusta, jota koko koulu voisi käyttää, ja joka nukkuu pienten kanssa teltassa meidän pihalla kaksi yötä.
Se hetki, kun vähän vakoilemalla näet sun lapsen silittävän sisaruksensa nenänvartta, jotta se nukahtaisi. Tai kahden pienen haalaavan päiväkodin pihalla, kun eivät ole koko päivään (eli kahteen tuntiin) nähneet.
Siis jos mulla olisi vain 48h aikaa, mä palkkaisin kokin pitämään meidät ruoassa ja sitten mä vaan veisin mun lapset joka paikkaan: Metsään, kallioille auringonlaskua katsomaan, telttaan veden äärelle ja autoilemaan pimenevän kaupungin läpi, ilotulituksia kokemaan ja upottamaan kädet limaan.
Katsoisin niitä silmiin ja innostuisin niiden innostuksen mukana, haluaisin kuulla jokaisen juonen käänteen, mielen muutoksen ja ajatuksen. Pitäisin niitä loputtomasti sylissä ja tunnustelisin täydellistä ihoa. Pesisin, pukisin ja harjaisin hiuksia.
Huh, miten intensiivistä. Onneksi näin ei voi eikä tarvitse elää joka päivä. Oletamme, että kaikki käy hyvin ja mulla on enemmän aikaa*.
Mutta sellaiset 4,8 minuuttia per lapsi per päivä haluan tähän panostaa ainakin.
Vakavissaan: Ootteko huomannu miten siistejä lapset on?? Siis oikeasti, jos kaikki tietäisi tän, maailma täyttyisi vauvoista!
*tämä osui siksikin hermoon, että kuulin vastikään yhden upean, kahden lapsen vanhemman poismenosta. Se iski kovaa, sekä tämän ihmisen menetys että ajatus perheensä surusta. Jos siellä joku sattuu tätä lukemaan niin vielä kerran suurimmat osanottoni, maailmasta lähti aivan liian aikaisin aivan liian upea ihminen <3