Raskausviikko 13
Tämä on se jännittävä viikko, jota olen odottanut jo kymmenen viikkoa. NT-ultra, viimeistään se hetki kun saamme tietää onko raskaus oikeasti jatkunut. Minun pitäisi olla paniikissa, ja olenkin ollut. Mutta yhtäkkiä, en tiedän yhtään miksi, minuun laskeutuu syvä levollisuus. Jostain syystä ajattelen yhtäkkiä täysin varmana asiana että hänellä on kaikki hyvin.
…Siis totta kai olen silti jännityksestä kireänä kun Bulevardin klinikalle saavumme, mutta silti jo ennen ultrakuvan aukeamista tiedän jo hänet näkeväni.
Ja siellä hän on. Nukkuu, mokoma, aivan kuin ei olisi kukaan mitään mittailemassa. Hörppii lapsivettä. Seuraamme ruudulta kuinka suu aukeaa, ja neste nielaistaan alas. Ihan uskomatonta miten hyviä nämä laitteet ovat! Nauramme hoitajalle että olemme päässeet seuraamaan ultralaitteiden kehitystä jo vuosikymmenen ajan ja tämä on kyllä paras kaikista.
Hoitaja on ihana. Tällä kertaa emme kuule mitään pelotteluja tai spekulointia vaan poikkeavan luottavaisen lausahduksen että täällä on kaikki oikein tosi hyvin ja onnea odotukseen. Niskaturvotuksestakin (1,4mm) hoitaja sanoo heti että se on oikein hyvä.
Sen turvotuksen mittaaminen ei muuten ollut helppoa, sillä eräs ei suostunut heräämään lainkaan joten oikean asennon löytämisessä kesti. Jouduin ekaa kertaa ikinä jopa itse kääntelemään kylkeä, että saatiin hänet edes hieman kääntämään kylkeä ja sitä ennen pikkuisen pompauttamaan niskaa parempaan asentoon.
Varpaat, reidet, sormet, nenä. Kädet pään kummallakin puolella, aivan kuin vastasyntyneellä rennoimmassa unen vaiheessa. Levollinen, kaunis, ihana meidän tyyppi. Sanoin hänelle ääneen “moi muru” ja mietin että tämä on ihan uskomatonta miten paljon onnea voi yhdelle perheelle tulla.
Edelleen voi kaikkea tapahtua mutta minä tiedän ja tiesin jo ultran aamuna että sinä olet meidän. Meidän perheen uusin. Ja ainakin tänään on kaikki hyvin.
