Raskausviikko 13: Ultra. Se tärkeä ultra.

Raskausviikko 13

12+1, perjantai. Iltapäivässä tunnin tauko kahden palaverin välissä. Juoksen kiireessä, myöhässä ultraan halki kaupungin. Insinööri on jo siellä, minä hikoilen jälkihikeä ja yritän rauhoittua. Odotushuoneessa on kauheasti ihmisiä, ja paljon lapsia. Joku katsoo minua nopeasti ja sitten äkkiä uudestaan pidempään.

Joku Valeäidin lukija ehkä? Alkaako tästä kauheat huhut, kertooko hän kaikille kuinka vihaisen näköinen olin? Entä jos kaikki onkin vialla ja nyt joudun selittämään sen kaikille?

Meidän vuoro tulee nopeasti, pääsen pakoon omia ajatuksiani. Menen makaamaan pedille loskaiset kengät jalassani. “Vedä housut ihan vain sinne pepun alle alas”. Kiskon äitisyhousut vaivalloisesti ja kompuroiden alemmas ja häpeän että olen pukeutunut jo äitiyshousuihin vaikka ei oikeastaan tarvitsisi – tämän pehmeän löllykän saisi kyllä tungettua vielä vaikka minne, mutta se olisi epämukavaa. Nämä housut ovat kyllä muutenkin epämukavat, käyn aamuisin viisi kertaa pissalla koska ne painavat väärään kohtaan.

En uskalla edes hengittää kun tuttu geeli ja antura tulevat vatsalle. Ruudulle ilmestyy hahmo. Se on ihan paikallaan.

Mä niin tiesin ajattelen suu yhtenä viivana. Pelokas ajatukseni ammutaan heti alas. “Siellä näkyy hieno vahva syke heti, taitaa olla päiväunet menossa”.

Vaan ei kauaa. Tyyppi herää ja alkaa pomppia. Kuin yrittäisi päästä trampalta ylös ilman käsiä. Seulontaa suoritetaan vieressäni hiljaa. Muistelen, ettei ultraaja suostu välttämättä tässä kohtaa edes puhumaan. He tarkistavat ensin kaiken ja sitten vasta avaavat sanaisen arkkunsa kun tietävät asioiden olevan ok.

Mutta nyt me kuulemme kuitenkin aika pian että täällä on hieno sydän, keuhkot, aivot, selkäranka ja tuolla näkyy hienot jalat. Helpotun vähän. Sitten näen että kuva pysäytetään ja hiiren kursori tekee viivaa mitatakseen niskan turvotusta.

Lopetan hengittämisen kun keltainen viiva piirtyy poimun läpi.Yhden suhde kahteensataanviiteenkymmenneen, sun iällä, kaikuu korvissani. Näen ruudulle tulevan 0,9mm ja hengitän ulos. Se on ainakin vähän, eikö?

Kyllä, ihan hyvä on.

Nyt voisi rentoutua ja vaikka keskittyä nauttimaan näkymästä. Tuolla on meidän kolmas lapsemme! Heiluttaa kättä, pomppii ja nyökyttelee. Hänellä on varpaat, selkäranka ja hienot kasvot. Tekisi mieli sanoa että näyttää siskoltaan mutta ei kai sitä sentään voi tietää (vaikka nenä ja otsa onkin aivan meidän). Tajuan pyytää Insinööriä kuvaamaan hetken videota, sillä en itse ole ehtinyt tähän rumbaan vielä yhtään mukaan.

En voi liikuttua tai nauraa tyypin menolle, koska se heittää anturan ja kuvan aina oudoksi. Hymyilen tyhmänä ja katson paikallani.

Meille ei vieläkään anneta aihetta olla huoleti, sillä “toivottaisin hyvää odotusta mutta katsotaan se seulan yhteistulos ensin, se tulee kotiin 1-2 viikon sisällä”. Aargh. Vaikka tiedän ettei mikään ole varmaa, haluaisin hetkeksi tilastojen tuoman levollisuuden, ajatuksen siitä että kaikki voikin vastoin omia odotuksiani olla ihan hyvin.

En jaksa tätä jatkuvaa odottamista, tätä epävarmuutta jonka jo tiedän leimaavan seuraavia vuosia muutenkin. Jotain voi aina sattua, mikään ei ole taattua. Olen ollut liian lähellä liian surullisia tarinoita viime vuosina enkä voi muutenkaan uskoa että meillä voisi olla näin hyvä tuuri. Nämä varovaiset kommentit eivät helpota.

Tietäisinpä jo tässä kohtaa, että alle kaksi tuntia ultran jälkeen tietojärjestelmä printtaa jo ulos kirjeen, jossa todetaan ”Tulos on normaali eikä lisääntynyttä [Downin syndrooma] riskiä ole todettu”. Saan kirjeen käsiini vasta seuraavan viikon torstaina.

Sitä ennen katson videota monta kertaa päivässä. Siinä sinä olet, moikka vain. Olet jo aika ihana.

(Kunpa kaikki jatkuisi näin hyvin.)

Lue myös: 

Raskausviikko 12: Sydänääniä ja sopimattomia videoita anopille

Raskausviikko 12

Et ole tosissasi.

Sen yhden migreenin jälkeisen hyvän olon päivän jälkeen saapuu torstai. Raskausviikko vaihtuu ja minä alan aivastaa. Aivastan ehkä sata kertaa yhden päivän aikana ja illalla mittaan kuumeen. Minulla on flunssa, miten hauskaa!

Siinähän se viikko sitten meneekin. Kuume pysyy tasaisesti läpi viikon, vaikka kuinka yritän panadolia syödä. Olo on karmea vaikka kuume on matala, nenä valuu ja mikä hauskinta – pää on tosi kipeä. Viikon aikana ruoka ei oikein maistu, joten maha muuttuu vallan pieneksi. Kaikki turvotus häviää ja muutenkin koko raskaus tuntuu pelkältä kuvitelmalta, lukuunottamatta sitä faktaa ettei kunnon lääkkeitä saa syödä.

Viikon kohokohta on kuitenkin sama päivä kuin flunssa alkaa. Olemme saaneet ystävältä lainaan kotidopplerin (tämmöisiäkin kotkotuksia nykyään – ihanaa!) ja kuuntelemme koko perhe löllöä mahaani. Lapset jaksavat noin viisi minuuttia etsiä vauvaa ja luovuttavat sitten. Kolmen vartin kohdalla Insinööri löytää hänet vihdoin. Syke kuulostaa juuri siltä kuin muistin. Hevonen laukkaa jossain vatsani uumenissa ja se on aivan yhtä ihmeellistä kuin aina.

Nappaan videon pätkän siitä kun kutsumme lapset takaisin kuuntelemaan. Kakkonen tiputtaa juuri ennen meidän luokse tuloa jonkun legoviritelmänsä ja videolle tallentuu tonnin setelin -ilme sekä lakoninen ”oikeesti”. Hän alkaa kitistä legoaan eikä vauva enää kiinnosta. Ykkönen tulee paikalle haltioituneena.

Minä lähetän pätkän anopille ja muutamalle ystävälle, aivan fiiliksissä siitä että syke todella on siellä. Myöhemmin huomaan että videossa näkyy myös mun mestat. Karvat rehottaa sieltä anturin alta oikein kauniisti. Mites, oletko itse lähetellyt videoita häpykarvoistasi anopille? Klassikko!

Sopivasti sinä päivänä kun pitäisi mennä takaisin töihin, kuume on (melkein) poissa. Samalla huomaan ilokseni kuitenkin että paha olo on tainnut poistua lähes kokonaan* ja että ensimmäiseen ultraan on vain kaksi päivää.

*hahahah, ei muuten ollut

Lue myös: 

Raskausviikot 1-4: Tämä tosiaan tapahtuu

Tervetuloa, nyt hypätään raskausjunan kyytiin oksennuksineen kaikkineen! Tiedän tiedän, ei niitä laattoja kukaan erityisemmin halua kokea. Tai no minä halusin, koska kaksi edellistä oli oikeastaan aika ihania aikoja.

Sitten vanhenin seitsemän vuotta ja opin että raskaus voi olla aika lailla nimensä mukaisesti raskasta. No mutta, sitäkin suurempi syy tehdä tämä viimeistä kertaa.

Kun nyt kerran on mahdollista tämä maaginen aika jättää muistoihin oikein kunnolla, niin starttaan vanhan kunnon ”Raskausviikot” -postaussarjan, jossa käydään läpi (wait for it) raskausviikot! Yksi maaginen viikko kerrallaan. Tulee fyysistä kamaa, henkistä kamaa, lapsille kertomisia ja ultrakuulumisia.

Oletettavasti myös miksei se jo tule ja mitä on nämä kaikki yölliset heräämiset, suonikohjuja, pissavahinkoja ja uusia pahoinvoinnin aaltoja. Tiedättehän, sitä kaikkea ihanaa.

Tiedän, kuinka kuumottavaa se odottelu ja oman raskauden toivominen on. Oikeiden päivien etsiminen, haaleiden testien tulkinta ja oireiden tunnustelu. Ja miten turhauttavia vaiheita näissä 40 (tai 42 niin kuin meillä eräillä joskus) viikossa on, joten tuttuun tapaan täältä tulee täyslaidallinen kaikkia tunteita.

Pyrin laittamaan juttuja suunnilleen kerran viikossa, tosin alkuun useammin että saadaan itsemme kurottua nykyiseen hetkeen kiinni. Tiedät aina samasta ällöpinkistä kuvasta ja otsikosta skipata tämän jutun jos homma ei kiinnostele!

(Lupaan myös kirjoitella muita taattuja Valeäiti-juttuja huonosta huumorista ihmisluonnon syväanalyyseihin)

 

alkuraskaus oireet

Raskausviikot 1-2*

Taas menkat, hemmetti. Tiedän toki että on mennyt vasta neljä kuukautta mutta tuntuu että tämä on toisinto yhdeksän vuoden takaa. Ehkä mitään ei tapahdu. Olen jo sortunut ovulaatiotesteihin mutta en saa koskaan sitä itse ovulaatiota näkymään. Kerran luulen tehneeni positiivisen testin, siitä oli itse asiassa kolme viikkoa. Se kierto päättyi päivänä 42, menkkoihin.

Jos kierto on 28-42 päivää, onko edes mahdollista tulla raskaaksi? Päätän varata ajan gynelle, enhän ole muutenkaan pitkään aikaan käynyt tsekattavana. Saan hyvän tuomion: kaikki on hyvin etkä sinä mikään vanha yrittäjä vielä ole. Jos pitkät kierrot jatkuu tai vuoden sisällä ei tärppää, tsekataan tilanne uudestaan. Mutta nyt siellä on kyllä hyvä follikkeli, joten “olette tänään yhdynnässä ja sitten jatkossa joka toinen päivä ihan kuukauden ympäri niin mahdollisuudet on parhaat”.

Insinöörikin ilahtuu uutisesta.

Raskausviikot 3-4

Menkat lähestyy, tissit kipeytyy. Perus. Muutenkin on outo olo, niin kuin joka ikinen kerta viimeisten kuukausien aikana. Ei tavallinen, mutta ei täysin erilainenkaan. Ei mikään sellainen ”silloin arvasin kyllä olevani raskaana”. Vain epätavallinen paine alavatsassa, pientä nipistelyä silloin tällöin ja sellainen olo ettei tämä kyllä menkoiksi mene.

Sama setti kuin heinäkuussa, kun jätin sushit syömättä ja kaljat juomatta –  olin aivan varma olevani raskaana, kaikki oireet täsmäsi. Hävettää vieläkin miten paljon voikin keho reagoida pelkkään toivoon. Nytkin on sellainen olo, mutta en uskalla enää toivoa. Mutta silti, nyt tiedän ensimmäistä kertaa varmuudella ainakin ajoituksen olleen kohdillaan. Oli lääkäri, oli follikkeli, oli ovulaatiotestit oli kaikki.

On paha olo. on oikeastaan ollut jo perjantain työreissusta saakka, mutta kai se johtuu siitä torstain dinneristä. Etoo ja ällöttää, niin kuin joka hemmetin kuukausi just ennen menkkoja. Kenen julma vitsi se on että PMS ja raskaus tekevät tismalleen samat oireet?

Sunnuntai-aamuna sanon ääneen jotain epämääräistä tästä olosta ja Insinööri passittaa tekemään testin. En millään haluaisi, menkkojen pitäisi alkaa vasta torstaina, turha testata. Oikeastaan en vain halua nähdä taas sitä yhtä viivaa. Jostain syystä teen sen kuitenkin.

Katson tulosta aika heti ja totean lakonisesti että niinpä tietysti, miksi piti edes testata. Olisi ollut edes muutama päivä enemmän aikaa toivoa, nyt pitää vielä odottaa että menkat edes alkaa. Pesen kädet ja mutristelen peilikuvalleni. Laitan tikun roskiin, mutta vilkaisen vielä viimeisen kerran.

Hetkinen?

* Tokihan olen jo unohtanut miten nämä viikot lasketaan. Muistaakseni 0+3 = raskausviikko 1 / 1. raskausviikko, joten sillä logiikalla mennään. Kunnes logiikka pettää. Aivan sama.