Kun Nelosta harkittiin, yksi mun suurimmista peloista oli se että talossa on taas yhtäaikaa kaksi pientä lasta.
Tiesin ihan hyvin että kaikki oli Kolmosen kanssa niin ihanaa ja helppoa suureksi osaksi siksi että hän oli talon ainoa pikkulapsi. Oli vain yksi, joka vaatii kärsimättömästi huomiota juuri silloin kun sitä tarvitaan, joka tarvitsee apua kaikkeen liikkumisesta pukemiseen ja nukahtamiseen. Samalla meitä oli neljä auttamassa! Mitä luksusta se olikaan.
Naapuriin ja sukuun syntyi silloin samaan aikaan pienokaiset, mutta kummassakin perheessä edellinen oli vielä pieni. Eikä muuten jäänyt minulta huomaamatta ja arvostamasta miten paljon helpompaa minulla ja meillä oli. Saatoimme olla yhtä aikaa taaperoidemme kanssa pihalla ja minä vain seistä hengailin samalla kuin naapuri tasapainoili kahden pienen tarpeiden väliä. Mökillä katsoin kun pienten serkusten nukkumaan laittaminen oli kahden aikuisen homma ja meillä Ykkönen hoiti Kolmosen kokonaan.
Nelosta miettiessä tiesin meidän elämän olevan ihan erilaista mahdollisen neljännen saapuessa kuin pelkän Kolmosen kanssa. Se vain on radikaalisti eri asia hoitaa kahta lasta yhden sijaan. Muutos yhdestä kahteen lapseen onkin minusta edelleen se suurin muutos perheessä!
Tämä kahden pienen ajatus oli suurin yksittäinen asia joka sai minut miettimään voidaanko vielä yhtä toivoa. Pelkäsin tavallaan että vaaleanpunainen kuplani puhkeaa ja muistot unenomaisen helposta Kolmosesta jäisivät stressin ja kaaoksen jalkoihin. Mietin myös ihan vakavasti riittääkö meillä resurssit, jaksammeko?
Muistin nimittäin ihan liian hyvin vielä mitä se elämä pahimmillaan kahden pienen kanssa oli. Hetkiä, jolloin mitkään kädet ja halit ei riitä ja kaikki itkee. Tuplasairasteluja ja entistä vaikeampaa univajetta kun öissä on aina kaksi unta verottavaa tapausta.
Vauhtia ja vaarallisia tilanteita, sotkua ja ääntä. Kaikki ainakin tuplana.
Nythän takana on vasta kuusi viikkoa mutta voin kyllä sanoa ettei pelko aiheeton ollut. Huomaan kyllä lisääntyneen työn, kovemman metelin ja ylitulvivat vaipparoskikset. Illat on taas mietittävä tarkkaan ja yksin lasten hoitaminen ei ole mikään kevyt homma. Aikatauluja, säätöä ja muistettavaa riittää. Tiskit ja pyykit huutavat punaisena ja oma hygienia on ottanut osumaa – niin on myös talon seinät kun taapero ehtii olla liian pitkään yksin tussien luona.
Näen myös miksi parisuhteemme ei ollut varsinaisesti minkään pokaalin arvoinen silloin joskus. Liian paljon joudutaan jakaantumaan joukkueisiin (”ota sä vauva niin mä hoidan taaperon”) ja joskus myös kilpaileviin joukkueisiin kun vertaillaan kuka on nukkunut vähiten. Keskittynyttä, yhteistä aikaa on iltaisin noin 22.30-22.32 – aika jolloin kaikki lapset on vihdoin nukahtaneet ja minä olen vielä hereillä.
On vaikea ylläpitää sellaista syvää yhteyttä toiseen kun mennään arkea eteenpäin vaippa kerrallaan. Tällä kertaa tosin tiedän tämän kaiken jo ennalta, joten en ole huolissani vaan muistutan meitä yhteisesti pitämään toisistamme kynsin ja hampain kiinni. Silti: toista se oli kun talossa oli vain yksi supersöpö iltatähti. Tässäkään asiassa kaksi ei todellakaan mene siinä missä yksi.
Olin siis valitettavan realisti peloissani. Mutta, voi mutta sentään.
Olin myös vain realisti ja unohdin haaveilla siitä kaikesta mitä tuleman pitää!
En muistanut miten ihanaa on kun pienestä tulee iso yhdessä yössä: maailman pienin isosiskomme on niin ihana roolissaan että se tekee hänestä vielä suloisemman kuin ennen. Kun hän haluaa vauvan “sykkyyn” ja silittää niin hennosti ja tarkasti toisen silkkistä tukkaa.
Kuinka hän päiväkodista hakiessa haluaa heti nähdä miten veljellä menee ja esittelee vauvaa kaikille. Ja miten vauva jo nyt katselee pienintä isosisarustaan kasvavan ihastuksen, uteliaisuuden ja esimerkin vallassa! Kuin tietäisi jo mikä parivaljakko heistä tulee.
Muistan kuinka Kakkonen oli vain muutaman kuukauden ikäinen kun tajusin lasten jo viihdyttävän toisiaan. Minä tein lasagnea, he hengailivat lattialla rakentaen loppuelämänsä tärkeintä suhdetta. Vielä nyt, 10- ja 11-vuotiaina, heillä on ihan oma juttunsa johon me muut emme pääse, ei Kolmonenkaan. Nyt Kolmoselle on kasvamassa oma puolikas, johon liimautua.
(Toki ei ole mitään takeita että niin käy, että joku hyvä ja syvä suhde syntyy, mutta ainakin on joku toinenkin syy mennä leikkipuistoon eikä joudu vanhempien kanssa vain rautakauppaan niin kuin Kolmoselle on ”muutamasti” käynyt.)
Kaikkien niiden pikkulapsivuosien keskeltä muistan kirkkaimpana ne hetket kun kaksi pientä on pööpöilleet keskenään. Heilutelleet pyllyä kesämökin kallioilla, kikattaneet uimahyppyjen lomassa, keksineet jotain ihan outoja omia lauluja ja juosseet ympäri majataloamme Italiassa. Kulkeneet käsi kädessä yhdessä uusiin paikkoihin, toinen toistaan tukien. Aina toisen puolella.
Muistan sen kaiken, heidän tiiviin suhteensa, kirkkaammin kuin ennen nyt kun unelmoin Kolmosen ja Nelosen yhteisistä pikkulapsivuosista.
En myöskään muistanut, miten ihanaa on katsella vauvan toista vanhempaa ja muita sisaruksia yhdessä vauvan kanssa. Miten muuttunut dynamiikka perheessä keikauttaa taas jokaisen persoonaa ihan pikkuisen, paljastaen jotain upeaa jota emme olisi muuten nähneet.
Enkä totta tosiaan tiennyt miten ylpeä voi olla siitä että on jo neljä maailman upeinta olentoa saanut tähän maailmaan. Miten siistiä on kulkea koko porukan kanssa missä vain ja hymyillä ylpeästi hehkuen: kyllä vain, he ovat kaikki meidän. Eivätkö ole mahtavia?
Kaiken sen kuormankin alla tiedän että tämä kaikki on triplasti sen kaaoksen arvoista. Tekisin saman tuhannesti uudestaan.
(Runollisesti lausuttuna, en kirjaimellisesti. Tämä taitaa riittää)