Tämä on jotakin ihan ihmeellistä universumijuttua, mutta huomasin että saapumisestamme Fugeen oli kulunut minuutilleen viikko kun ajattelin: nyt on kiva olla täällä, tuntuu kotoisalta.
Ihanaa että ollaan täällä!
Kirjoitin ekan kahden yön jälkeen tekstin, jota en ole sen jälkeen lukenut enkä ihan muista mitä siinä oli, mutta tiedän että fiilikseni ei kirjoittaessa ollut kovin hyvä. Vähän semmonen “mitä tuli tehtyä” olo vaivasi. En ehkä kirjoittanut edes ihan kaikkea auki kun tuntui ettei ole soveliasta valittaa, mutta nyt kirjoitan nekin, hah! Koska lopussa odottaa fiilistely, saa alkuun vähän masistella.
Osasin kyllä odottaa etukäteen ettei kotiutuminen ihan sekunnissa käy, ja mulla oli aika paljon ennakkoluuloja Fugea kohtaan. Silti mut yllätti etten ole varsinaisesti ihastunut tähän paikkaan, kun kerran niin moni muu tuntuu rakastuneen ja aina vain palaavan.
Sää ei ole auttanut asiaa kun eilistä lämpöistä unelmaa lukuunottamatta täällä on ollut tosi tuulista, pilvistä, kylmää ja tänään myös sateista. Sitäkin osasin odottaa, mutta se ei tunnetusti auta rakastumaan mihinkään kaupunkiin jos siellä ympäriinsä kävellessä kaikkialla on vähän harmaata.
Eikä tunnelmaa muuten todellakaan auta se että kuuden hengen perhe kävelee nälkäisenä ympäri kaupunkia ja yrittää bongata kivannäköistä paikkaa johon mennä. Olin toissa päivänä jo tosi tuskastunut kun taas kerran kävi niin että etukäteen tekemäni taustatyökin osoittautui turhaksi, emmekä löytäneet helpolla kivaa ruokapaikkaa. Kivalla tarkoitan sitä ettei sen kalusteet ole kaikki muovia ja asiakkaat kaikki kaljalla.
Silloin tosin lopulta löysimme ensimmäisen niin viihtyisän kahvilan että mieleni virkistyi! Lorena Cafe (joka on ketju, opin myöhemmin) oli ensimmäinen paikka jonka miljöö oli minusta kiva ja ruokalista houkutteleva. Sellainen paikka josta miettii että tänne voisi tulla vaikka uusiksi.
Lisää kivoja paikkoja saadaan onneksi joka päivä joltakin suosituksena, niistä on valtava apu. Koostan omiani jossain kohtaa seuraavia helpottamaan!
Olen miettinyt miksi tämä alku on ollut pomppuista, vaikka se toki luontevaa onkin. Luulen että Fuge ei vain ole helpoin paikka ensisilmäyksellä rakastettavaksi. Tämä on sellainen kaupunki, joka pitää jo vähän tuntea että kiintymys syttyy.
Kaupungit kuten Sitges, joissa on selkeä pääkatu, jonka joka nurkalla on jotakin kaunista ja houkuttelevaa ja ihanaa, ovat paljon helpompia ottaa haltuun. Täällä on aika monta eri pääkatua (junakatu ja bussikatu, sanovat suomalaiset) tai keskustaa (Los Boliches, Los Pacos, Fuengirola) ja niissä montakin eri katua tai aukiota jonka varrella on joitakin kuppiloita ja kauppoja mutta missään ei niin paljon että tajuaisi heti missä nyt on.
Mun sisäinen kaupunkikartta on ollut täällä ihan sekaisin, vaikka yleensä ylpeilen sillä että löydän vieraasta kaupungista helposti eri alueet: tuolla varmaan syödään, tuolla on turistimestat ja tuolla selvästi perus pintamuotikaupat ja tuolla luksus.
Kaikkeen vaikuttaa myös siesta ja etenkin sen jälkeinen ravintoloiden kuolemanlaakso (auki olevaa ravintolaa voi olla vaikea löytää välillä 17-19, jolloin meidän rytmissä kuitenkin aina ruoka-aika koittaa), sitten on sellaisia hassuja juttuja että keskiviikkoisin tuntuu moni paikka olevan kiinni, tai ovat muuten vain nyt matalan sesongin aikana kiinni. On ollut sellainen mihin täällä siis oikein kuuluu mennä – fiilis.
Sitten oli myös aikamoista ahdinkoa ruokakauppojen kanssa! Alkoi tuntua siltä että käymissäni kaupoissa ei ole sellaisia juttuja mitä tarvitsee, tai etten osaa niitä etsiä, ja että vaikkapa tuoretta yrttiä ei vaan myydä. Missään. Mua alkoi oikeasti ahdistaa että miten me pyöritetään edes arkiruokaa täällä, kun meidän perheen tutut kasvisruoat on tosi vaikeita tehdä ja ravintoloiden anti lähes vegaanille Ykköselle on ohutta (ja kallista! Olen yllättynyt siitä että osin hinnat ovat melkein kuin kotona).
Huh huh, tulipa avauduttua. Siirrytään siihen hyvään, mikä kaiken alta on alkanut kuoriutua!
Käännekohtaa en osaa nimetä, mutta tämän tekstin olin kirjoittanut jo neljäntenä päivänä:
”Tiistai, neljäs kokonainen päivä
Istun meidän yläkerran makkarissa ja katselen naapuruston punaisia tiilikattoja. Ollaan käyty juuri kaupassa ja voisin kohta mennä tekemään alas quesadilloja. Täytteistä puuttuu puolet, koska en vain löytänyt niitä kaupasta. Ruokakaupassa käyminen, josta etukäteen niin haaveilin, onkin paljon turhauttavampaa kuin luulin. Vielä pitää vaan löytää oikeat kaupat!
Alhaalta kuuluu ihanaa kikatusta. Tänään on ollut täydellinen päivä, johon on sekoittunut arkea ja seikkailua. Olen käynyt lenkillä ja tehnyt töitä. Isot on tehneet kouluhommia ja siivonneet keittiön. Me käytiin sillä aikaa pienten kanssa perhospuistossa Benalmadenassa (oli ihana, suosittelen!) ja siellä ruokakaupassa. Nyt sain viimeisetkin laatikot purettua johonkin “paikalleen” ja huomaan olevani taas askeleen enemmän kotiutunut.
Lenkillä tänään koin jo sellaisia Kalifornia-hetkiä, joiden varassa tänne tulin. Siis sitä kun ollaan oltu Kaliforniassa lomalla sukulaisten luona, osana heidän arkea, ja olen voinut kuvitella asuvani siellä. Että mitä jos me joskus asuttaisiin täällä? Tänään kun löysin kauniita taloja Los Bolichesin kaduilta, huomasin ajattelevani että nyt on sama fiilis kuin Kaliforniassa.”
Tuon tekstin jälkeen on joka päivä monta yksittäistä tapahtumaa jotka alkaa tuoda tosi hyvää fiilistä. Viimeisin oli tänään ruokakaupassa. Pääsimme vihdoin Mercadonaan, josta kaikki olivat puhuneet ja mulle tuli siis sellainen fyysinen helpotus siellä ettei tosikaan.
Se oli IHANA kauppa, tutun tuntuinen järjestykseltään, iso ja kiinnostava valikoima! Tosi paljon kaikkea uutta ihanaa sekä riittävän lähellä vanhaa tuttua että pärjää. Semmoinen ruokakauppa, jossa on kiva käydä ulkomailla tiedättekö! Sanoin varmaan neljästi Insinöörille että jes, nyt mun kaikki huolet hälveni. Oli ihana, ihana tunne saada siihen perus arjen pyöritykseen varma ostospaikka, eikä enää tunnu siltä että kohtalomme on syödä pakastettua frittikamaa päivästä toiseen.
Isossa roolissa on myös ihmiset, joita olemme kohdanneet. Kun etukäteen vähän ahdistuin siitä miten suomalainen paikka tämä on ja seurasin vähän liikaa eräitä Facebook-ryhmiä, olen nyt saanut tosi mukavan kokemuksen muista suomalaisista täällä.
Älkää nyt kukaan loukkaantuko, mutta täällä kohtaamani suomalaiset ovat….ei-suomalaisen oloisia. Niin avoimia, innokkaita juttelemaan, avuliaita ja mukavia tyyppejä kaikki kohtaamamme! Siis sellaista jenkkityylistä “tavataan leikkipuistossa ja ollaan heti tuttuja” meininkiä, olen aivan ihmeissäni ja onnessani tästä.
Niin iso kiitos kaikille teille jotka tän luette, teillä on ollut iso vaikutus meidän fiilikseen!
Ensimmäinen juoksulenkki ympäristössä teki myös terää, kun sain haahuilla ilman muita perheenjäseniä ja mennä sinne, minne kiinnosti. Näin todella kauniita taloja, ihania asuinalueita, kauniita kasveja ja tavallista elämää. Kartta tarkentui taas vähän.
Ja ne kaikki leikkipuistot! Niitä on niin paljon ja ne on hienoja, pienimmätkin elämyksiä ja isoimmat vasta upeita ovatkin. Ei haittaa ollenkaan että joidenkin laidalla on kahvila (kyllä kyllä, myös alkoholia ne tarjoavat) ja vessat tietysti. Lasten kanssa ulkona oleskelu on vaan niin eri tavalla kivaa täällä kun päälle riittää kengät ja ehkä takki ja puistossa viihtyy varmasti kaikki eikä tarvitse sännätä heti kotiin nälän tai hädän sattuessa.
Keskiviikkona tapasimme muita suomalaisia (kiitos Vilma tästäkin vinkistä!) Los Pacosin Majakalla ja tunsin suurta validaatiota kun joku muukin kyseli samoja hassuja kysymyksiä kuin minä, eri paikoista ja kaupoista ja tavoista. Tuntui etten olekaan ehkä ihan toope vaan täällä vaan pitää tosiaan vähän tutustua kaikkeen.
Päivä päivältä epäilyt muuttuvat fiilistelyksi. Mieli rekisteröi muovisen turistikaupan sijaan kaikkea kaunista, jonka päälle omaa elämää aletaan rakentaa:
Ensimmäinen padel-peli tosi hienossa padel-keskuksessa, lasten koulujen ja päiväkodin näkeminen livenä, kivat leipomot joissa Cafe con leche maksaa 1,50€ (viimeksi jätin Helsingissä ostamatta suodatinkahvin kun se maksoi 4€. Siis 4€!!!), kuivat kadut, meri, aurinko, meidän taloyhtiön mieletön piha, vieressämme oleva näköalapaikka, Malagan läheisyys ja ne kaikki eläintarhat, perhospuistot ja vaellusreitit joista melkein kaikki on vielä näkemättä. Mahdollisuus lasten tanssitunnille, isomman partioon ja mun kuntosaliin.
Hiljaa työskentelevä tiskikone, pöydän ääressä läksyjä tekevät lapset ja eka lounas ulkona. Mehukkaat mangot, täydelliset avokadot, maukkaat appelsiinit ja neljän euron Rioja ruokakaupasta. Siniset kaakelit, punaiset tiilikatot, sitruunoita notkuvat puut ja talon korkuinen kaktus; ystävälliset kissat pihapiirissä, aurinkoa ottavat kilpikonnat leikkipuistossa ja loputon määrä lapsia ja vauvoja ihastelevia ihmisiä joka paikassa.
Se leipomon ystävällinen nainen, joka opetti mulle kärsivällisesti että take away on para llevar, ei para tomar.
Niin paljon kaikkea kivaa että eräänä yönä huomasin ajattelevani mitä pitäisi tehdä että meistäkin tulee heitä, jotka tulivat pariksi kuukaudeksi mutta eivät ole lähteneet vielä kahdeksankaan vuoden jälkeen.
Viikko takana, kymmenen edessä.
Tältä erää.
