Eräänä aamuna kuuntelen unelmaduunareiden Satun ja Hannen tuoretta podcastia, jossa he haastattelevat unelma-ammatissaan olevia ihmisiä. Vieraiden suusta tipahtelee hienoja viisauksia, kuten jos haluat tehdä jotain oikein palavasti, tee sitä. Unelmat saavutetaan tekemällä. Seuraavana päivänä jalaton ja kädetön mies puhuu liikuttavasti ja motivoivasti Nordic Business Forumin lavalla. Hän pyytää miettimään, mistä sinä unelmoit, ja sitten tarttumaan siihen pala kerrallaan.
Äh, sieltä se taas tuli. Kysymys, johon ilmeisesti pitäisi kaikilla olla vastaus. Mistä sinä unelmoit, mitkä ovat sinun haaveesi? Joka ikinen maanantaimotivaattori kertoo että on tärkeää jahdata unelmiaan ja samalla muistaa että if your dreams do not scare you, they are not big enough!
Blogikollega Emmikin kirjoitti taannoin todella kauniisti ja puhuttelevasti unelmista. Tekstiin vastasi yhtä liikuttavasti Nella omassa Kaukokaipuu-blogissaan. Kumpikin paljasti loppuun omaan haaveensa; Emmi toiveensa esiintyä enemmän ja Nella haaveensa kirjoittaa kirja.
Unelmien ääneen sanominen (kirjoittaminen) tuntui kummastakin vaikealta, paljastavalta. Emmi kertoo:
”Harva asia on niin vaikeaa ja noloa, kuin omien unelmien ääneen sanominen”
Tämä on ihan varmasti totta! Mutta voin sanoa että on myös ihan hemmetin noloa että siihen vaikeaan kysymykseen joutuu vastamaan ”en minä tiedä”.
Kun en minä tiedä. Juuri nyt unelmoin auringosta, ihan vähän isommista tisseistä, täydellisen kypsästä avokadosta, Blog Awards voitosta, paremmasta tukkatilanteesta, yhden leuan vetämisestä, rauhassa kirjoittamisesta, hyvästä juoksulenkistä, flunssattomasta olosta, yöstä josta herään virkeänä.
Eikö tämä riitä? Vieläkö pitäisi isommin unelmoida?
Olen aina ollut tavoitteellinen mutta lyhytjänteinen. Haen välitöntä iloa ja poistan välitöntä surua. En katso kauas tulevaisuuteen enkä muistele vanhoja. En katkeroidu enkä oikein osaa kantaa kaunaa, mutta en myöskään fiilistele lomamatkoja kuukausia eteenpäin. Pakkaan reissuun päivä ennen lähtöä ja lentokentällä tajuan että hei siistiä, me ollaan menossa matkalle!
Onko mussa jotain perustavalla lailla vialla vai onko tämä koko unelmahomma ihan vähän aikamme vitsaus? Puhumme suuria, haemme tähtipölyä ja huikeita tunteita. Onko se välttämätöntä hyvän elämän saamiseksi? Toivottavasti en nyt asettele sanojani väärin, koska musta on ihan super mahtavaa että toiset unelmoi, sanoo sen ääneen ja lopulta odotetusti saavuttavat ne unelmansa. You go tyypit!
Ehkä vastustan vähän sisäisesti sitä tämän hetkistä fiilistä että jokaisella pitäisi olla joku (suuri) unelma. Voisin kuvitella laativani 101-tavoitelistan niin kuin Vastaiskun ankeudelle -blogin Jenny, mutta kovin isoja julistuksia en oikein näe tekeväni, edes hiljaa itselleni lausuen.
Kyllä minäkin kai tavallaan unelmoin kirjan kirjoittamisesta ja laulamisesta. Mutta ne ovat ehkä sellaisia kutkuttavia sunnuntaiajatuksia, eivät konkreettisia maalitauluja joita kohti ehkä edes haluaisin koskaan ponnistella. Tiedostan, etten ehkä haluaisi oikeasti elää laulajan elämää, eikä kirjan kirjoittaminen nyt selvästi ole priolistalleni päässyt kun en sitä kerran tee.
Moni melko unelmaiselta tuntuva asia on putkahtanut elämääni lähes sattumalta. Tämä blogi ja podcast, tuleva talo (joka juuri nyt on enemmän painajainen), liikunnan ilo, uudet ystävät, terveet lapset, työ jossa olen hyvä.
En minä tiedä. Ehkä olen vain tosi pienten ilojen ihmisenä kykenemätön isoihin unelmiin. Jos minä kerran hihkaisen ilosta kun huomaan taloyhtiön jätekatoksen uudistuneen, en ehkä kestäisi jotain järisyttävän ison unelman lähestymistä.
Ovatko unelmat liioitellussa markkina-arvossa vai pitäisikö munkin nyt vain kaivaa ne itsestäni esiin?