Kirjoitin joskus siitä miten haluaisin aina ajatella olevani lapsen puolella. Yritän muistaa ajatella että kaikkeen on joku syy ja lapsi tarvitsee jotain silloin kun käyttäytyy minun näkökulmastani vaativasti.
Kirjoitin silloin näin:
Herkästi sitä asettuu ”taistelemaan” omaa lasta vastaan milloin missäkin tilanteessa, kun voisi edes hetken asettua sen puolelle ja miettiä että mitä jos se onkin ihan oikeassa: ehkä se on liian väsynyt lähteäkseen?
Nyt tästä hienosta ajatuksesta on jalostunut vielä toinen versio. Nimittäin sellainen että silloin kun minä en jaksa olla lapsen puolella, toisen aikuisen on oltava.
Olen huomannut että meillä on ollut Insinöörin kanssa sellainen “yhteisen rintaman” -ajatus, että vedetään yhdessä samaa köyttä kun tulee joku kiistatilanne lasten kanssa. Kumpikin pitää järkähtämättä kiinni jostakin sovitusta asiasta, eikä lapsi saa tilannetta muutettua vain kysymällä toiselta vanhemmalta “toista mielipidettä”.
Tiedättehän: Jos vanhempi 1 on sanonut että nyt ulos on laitettava sadevaatteet päälle, ei vanhempi 2 tule sanomaan että “no onko ne nyt pakko olla” kun lapsi alkaa valittaa niitä vastaan. Pidetään yhdessä johdonmukaisuudesta huolta.
Mutta, samaan asiaan liittyy toisenlainen puolen vaihto. Joskus (tai ehkä joka kerta) kun lapsi alkaa oikein kunnolla kapinoimaan niitä halvatun sadevaatteita vastaan*, se alkaa myös vähän riipimään sen ensimmäisen vanhemman aivonystyröitä, hermoja jopa.
Silloin voi olla vaikea pysyä siinä “olen lapseni puolella” ajatuksessa, ja jaksaa olla lempeän jämäkkä. Sanat kiristyy, ääni kovenee ja kunnon eskaloituminen on lähellä. Tässä kohtaa me ollaan usein toimittu niin että toinen vanhempi tulee tueksi, ja on yhtä tiukka tilanteessa.
Viime aikoina olen huomannut, että se ei ole se mitä tilanteessa oikeasti pitäisi tehdä, vaan sen toisen vanhemman pitäisi tulla mukaan tilanteeseen kyllä, mutta olla se joka jaksaa vielä olla lapsen puolella.
Enkä tosiaan tarkoita, että se toinen vanhempi sanoisi että no heeeiiii ehkä me ei tarvita niitä sadevaatteita, vaan että se toinen aloittaa ikään kuin nollasta, puhtailla hermoilla ja rauhallisella mielellä. On toisen vanhemman aika yrittää olla tunnetasolla lapsen puolella, vaikka itse päätetty (ja lasta ärsyttävä) asia ei muuttuisi mihinkään.
On ymmärrettävää että tekee mieli osoittaa toiselle aikuiselle empatiaa olemalla yhtä kiukkuisen kuuloinen kuin se eka vanhempi, näyttää sillä että kyllä, tilanne on nyt vähän ärsyttävä. Siihen tunteeseen lähtee myös helposti mukaan.
Oikeasti sitä empatiaa pitäisi kuitenkin kohdistaa sille pinteessä olevalle lapselle.
Tiukan kurin ja yhdeksi rintamaksi lyöttäytyneiden isojen aikuisten sijaan lapsi (ja aikuinen, lol) tarvitsee siinä tilanteessa rauhoittelua, eikä se ainakaan auta että tulee toinenkin aikuinen siihen mutristelemaan.
Olen huomannut että meillä se vain lisää tuskaa jos peliin liittyy vielä yksi kiukkuinen hahmo. Olen jopa alkanut parahtamaan ääneen että älä sinäkin tule tähän äksyilemään.
Ole sinä nyt se joka on vielä lapsen puolella kun mä en enää pysty.
Hankalan tilanteesta tekee se, että ainakin mun kierrokset on sellaisia että tämä lähestyminen pitää tehdä aika taidokkaasti. Jos mulle sanoo tässä kohtaa että no niin tulepa sinä pois sieltä kun olet jo niin ärtynyt niin hups heijaa ku lähteekin sitten ihan uudelle jengalle!
Sen sijaan joku ennalta sovittu sana tai ele voisi toimia. Jonkun kuulin tekevän niin että tunteiden alkaessa läikkyä vuoroon tuleva vanhempi / aikuinen laittaa käden toisen olkapäälle, sanattomana merkkinä että “minä jatkan”. Tämä voisi meilläkin toimia.
Mitä keinoja teillä käytetään? Entä yhden aikuisen perheet, mistä te saatte sen pienen hapen jonka jälkeen jaksaa taas olla lapsen puolella? 💜
*tämä oli kyllä nyt vain universaali esimerkki, koska sadevaatteita ei ole meidän perheessä enää vuosiin käytetty. Opin yhteistyön kautta että Polarn O Pyretin vaatteet on täysin vedenpitäviä, jopa enemmän kuin sadevaatteina myytävät joskus. Ah, mikä vapautus tämäkin!