Vanhemmuus ottaa vähän nitroja siinä eskariuhman kohdilla. Ne kuusivuotiaan kaikkivaltiaat hetket on jotain niin outoa, että silloin viimeistään vanhemman päässä kaikuu lähinnä “en tajua tästä mitään, en tiedä yhtään mitä tehdä”.
(Ehkä myös “kuka toi demonilapsi on ja mitä se teki sille vanhalle”)
Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän tulee vastaan tilanteita joissa oikeasti tuntuu ettei kerta kaikkiaan tiedä mitä tehdä. Jos leikki-ikäisen kanssa tietää kyllä suunnilleen mitä pitäisi tehdä (sanoita, kohtaa omalla tasolla blaadiblaa) mutta ongelma on ettei vain halua tai enää kertaakaan jaksa tehdä sitä, koululaisen kanssa voi tulla sellaisia hetkiä eteen että menee sormi suuhun jo ennen kuin jaksaminen loppuu.
Että mitäs helvettiä tämä nyt sitten on?
Kun koululainen ragee, hae vertaistukea! Tässä alkuun!
[highlight]”[koululainen] huutaa, potkii seiniä, heittää tavaroita jne”[/highlight]
[highlight]”9v:n klassikko: ”mä tapan itteni” tai ”tää on pahin päivä ikinä””[/highlight]
[highlight]”viimeisimpänä repi koulukirjan”[/highlight]
[highlight]”Ei kiinnosta, ei kiinnosta, EI KIINNOSTA ja ovet paukkuu”[/highlight]
Alakoululaisten elämä on joskus pelkkää draamaa kun koulupäivän vaatimat voimat verottaa kotona: milloin on pahvilaatikko käytetty väärään tarkoitukseen, otettu valokuva väärällä tavalla tai vain vitsaillaan jotain yhdessä hyväntuulisesti – väärin. Desibelit nousee, rageaallot lyö ja koulusta opitut sanat ja lauseet lentää päin naamaa. Joskus kaikki itkee ennen kuin kouluun asti päästään ja joskus mikään ei ole ollut niin pitkä aika ihmisen elämässä kuin yksi (1) sivu matikan-saakelin-kirjaa. Ovet paukkuu, kengät lentää seinään, joku aikoo muuttaa mummolle ja yksi menee kierroksille koska häntä ei nyt sitten kuitenkaan tälläkään kertaa lyödä.
[highlight]”Huutaa olevansa paskaidiootti ja miksei häntä koskaan lyödä”[/highlight]
Seuraavassa hetkessä kaikilla kulkee taas happi. Sitten siinä puhallellaan ja mietitään: onko tämä enää normaalia?
Päätellen siitä miten monesti olen tuon lauseen kuullut alan olla itse sitä mieltä että todennäköisesti tämä kaikki on juurikin normaalia. Koulu on ns. heviä shittiä. Se on iso muutos lapselle kun yhtäkkiä pitää jaksaa pitää itsestään huolta kokonaisen päivän ajan, opetella monimutkaisempia sosiaalisia suhteita ja hyväksyä se että osa koulun asioista onkin vaikea oppia, tai että muut ovatkin taitavampia kuin itse.
Ei ole mikään ihme jos vääränlainen jugurttipurkki illalla saa vähän isot mittasuhteet, tai ettei se aina ihan ekojen viikkojen aikana helpota.
[highlight]”7v uhkaa muuttavansa pois kotoa eikä halua nähdä meitä enää ikinä”[/highlight]
[highlight]”Uusi: Lukitsee itsensä vessaan ja välillä avaa oven, kiljuu täysiä ja takaisin vessaan. Toistuu x10″[/highlight]
[highlight]”Muutama tietokoneen hiiri ja kaukosäädin säpäleinä , ketsupit seinillä ja sitä rataa”[/highlight]
Mua helpottaa kaikissa näissä tilanteissa vertaistuki todella paljon. Kun kuulen toisen vanhemman pohtivan omia kykyjään vanhempana tai etsivän uusia keinoja arjen mutkien selättämiseen, saan mittasuhteita omaankin elämään. Siksi kysyin seuraajiltani meille kaikille vertaistukea ja sain kymmeniä, kymmeniä tarinoita siitä miten lapsella palaa käpy. Jotkut ihan sydäntäsärkeviä, osa koomisia ja kaikki tutun kuuloisia – tunnistan, ai teilläkin! Joitain olen jakanut tässä tekstissä [highlight]lainauksina[/highlight], kaikki löytyvät myös Instagram-tilini kohokohdista!
Vinkkejä rageilevan koululaisen tukemiseen saa asiantuntijoilta
Se rageilu ei pitkään jatkuvana ole kovin mukavaa ja verottaa aika paljon voimia kaikilta. Siksi muistutan että kannattaa kysyä joltain asiantuntijalta vähän apuja! Avun pyytäminen ei tarkoita että olisitte vanhempina epäonnistuneita tai että lapsenne olisi jokin ongelmatapaus, jonka käsittelyyn tarvitaan diagnooseja, lääkkeitä, laitoksia ja terapiaa (ja toki ne kaikki ovat tosi tärkeitä jos sitten niitä tarvitaankin).
Koulussa apuna on oman opettajan lisäksi kuraattori tai koulupsykologi. Perheneuvolat auttavat myös (tosin sinne taitaa olla nyt jonoa) ja vahvemman temperamentin kasvattamiseen löytyy tosi paljon hyviä oppaita, mm. tämä Tulistuva lapsi kuulemma yksi sellainen, samoin Mitä ihmettä -kirjaa on suositeltu. Erilaiset tunnekortit ja -kirjasarjat (kuten Fanni-kirjat ja Pomenian maailma) sekä Tunnetaitoja lapselle – IG tili ovat kaikki mainioita oman – ja lapsen! – tietämyksen kasvattamiseen.
On myös paljon yksityisiä perhepalveluita, joista voi saada nopeasti uusia ideoita oman perheen tasapainoon jos varallisuus riittää. Tänään löysin yhden suositeltavan kun keskustelin osana Myynninmurtajat-kurssimme Premium-settiä* Terapialammen Hannan kanssa, ja Hannalla oli tosi ihania näkemyksiä asiaan! Esim tämä:
”Normaalia on niin monenlaista”
Vitsi miten hyvin sanottu!
[highlight]”3. luokkalainen istahtaa lattialle vinkuu ja kaataa ohimennen muutaman tuolin”[/highlight]Jokaisella on oma normaali, jokaisen jaksaminen on erilainen
Vastauksena siihen monen vanhemman kysymykseen “onko tämä enää normaalia” voisikin olla “on, tämmöistä teidän normaalia”, ja jatkaa pitäisi aina kysymyksellä “tarvitsetteko siihen tukea – te tai lapsi?”
Siitä kai on diagnooseissa ja kirjainyhdistelmissäkin kyse: ne ovat koodeja sille että perheellä on oikeus saada erityistä tukea ja apua, järjestelmällisesti. Ne voivat myös helpottaa lasta, joka saa syyn sille miksi tunteet ei pysy hallinnassa tai keskittyminen kurissa. Eivät diagnoosit niitä lapsia mihinkään muuta, ovat yhtä rakkaita ja monimutkaisia kuin aina ennenkin.
Normaali onkin ehkä jokaisen oma määritelmä siitä, minkälaisen arjen kanssa pärjätään hyvin.
Vertaistuki on ihan supertärkeää ja kannustan rohkeasti kysymään muilta koululaisten vanhemmilta onko arjessa ollut hankalia tilanteita. Yleensä on, ja se auttaa hirveästi kun kuulee ettei teidän perhe ole vain joku kummajainen joka ei osaa. Myös lapselle voi olla tosi tärkeä kuulla että muuallakin vielä opetellaan, ettei vain hän ole vaikea, niin kuin nämä pienet kullannuput joskus erehtyvät itsestään ajattelemaan.
[highlight]”Te aina vaan komennatte mua kun mä en osaa mitäääään!””[/highlight]
Sitten illalla tulee kuitenkin taas se hetki kun sen paskatyhmäidioottiäidin tai -isän kainaloon käperrytään ja ollaankin yhtäkkiä ihan tosi, tosi pieniä. Silloin tekisi mieli sanoa että älkää rakkaat ihan vielä muuttako pois kotoa, kyllä me yhdessä tässä pärjätään.
[highlight]Mustalla[/highlight] merkityt lainaukset ja tarinat ovat Valeäidin Instagram-tilin seuraajilta saatuja anonymisoituja hetkiä.
*oman kurssin mainos: Myynninmurtajat-kurssilta on mahdollisuus ostaa Premium-paketti, johon kuuluu puolen tunnin henkilökohtainen sparraus.