Onko tämä enää normaalia kysyy vanhempi kun koululainen ragee: kengät lentää seinään ja kirosanat naamalle

Vanhemmuus ottaa vähän nitroja siinä eskariuhman kohdilla. Ne kuusivuotiaan kaikkivaltiaat hetket on jotain niin outoa, että silloin viimeistään vanhemman päässä kaikuu lähinnä “en tajua tästä mitään, en tiedä yhtään mitä tehdä”.

(Ehkä myös “kuka toi demonilapsi on ja mitä se teki sille vanhalle”)

Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän tulee vastaan tilanteita joissa oikeasti tuntuu ettei kerta kaikkiaan tiedä mitä tehdä. Jos leikki-ikäisen kanssa tietää kyllä suunnilleen mitä pitäisi tehdä (sanoita, kohtaa omalla tasolla blaadiblaa) mutta ongelma on ettei vain halua tai enää kertaakaan jaksa tehdä sitä, koululaisen kanssa voi tulla sellaisia hetkiä eteen että menee sormi suuhun jo ennen kuin jaksaminen loppuu.

Että mitäs helvettiä tämä nyt sitten on?

Kun koululainen ragee, hae vertaistukea! Tässä alkuun!

”[koululainen] huutaa, potkii seiniä, heittää tavaroita jne”

”9v:n klassikko: ”mä tapan itteni” tai ”tää on pahin päivä ikinä””

”viimeisimpänä repi koulukirjan”

”Ei kiinnosta, ei kiinnosta, EI KIINNOSTA ja ovet paukkuu”

Alakoululaisten elämä on joskus pelkkää draamaa kun koulupäivän vaatimat voimat verottaa kotona: milloin on pahvilaatikko käytetty väärään tarkoitukseen, otettu valokuva väärällä tavalla tai vain vitsaillaan jotain yhdessä hyväntuulisesti – väärin. Desibelit nousee, rageaallot lyö ja koulusta opitut sanat ja lauseet lentää päin naamaa. Joskus kaikki itkee ennen kuin kouluun asti päästään ja joskus mikään ei ole ollut niin pitkä aika ihmisen elämässä kuin yksi (1) sivu matikan-saakelin-kirjaa. Ovet paukkuu, kengät lentää seinään, joku aikoo muuttaa mummolle ja yksi menee kierroksille koska häntä ei nyt sitten kuitenkaan tälläkään kertaa lyödä.

”Huutaa olevansa paskaidiootti ja miksei häntä koskaan lyödä”

Seuraavassa hetkessä kaikilla kulkee taas happi. Sitten siinä puhallellaan ja mietitään: onko tämä enää normaalia?

Päätellen siitä miten monesti olen tuon lauseen kuullut alan olla itse sitä mieltä että todennäköisesti tämä kaikki on juurikin normaalia. Koulu on ns. heviä shittiä. Se on iso muutos lapselle kun yhtäkkiä pitää jaksaa pitää itsestään huolta kokonaisen päivän ajan, opetella monimutkaisempia sosiaalisia suhteita ja hyväksyä se että osa koulun asioista onkin vaikea oppia, tai että muut ovatkin taitavampia kuin itse.

Ei ole mikään ihme jos vääränlainen jugurttipurkki illalla saa vähän isot mittasuhteet, tai ettei se aina ihan ekojen viikkojen aikana helpota.

”7v uhkaa muuttavansa pois kotoa eikä halua nähdä meitä enää ikinä”

”Uusi: Lukitsee itsensä vessaan ja välillä avaa oven, kiljuu täysiä ja takaisin vessaan. Toistuu x10”

”Muutama tietokoneen hiiri ja kaukosäädin säpäleinä , ketsupit seinillä ja sitä rataa”

Mua helpottaa kaikissa näissä tilanteissa vertaistuki todella paljon. Kun kuulen toisen vanhemman pohtivan omia kykyjään vanhempana tai etsivän uusia keinoja arjen mutkien selättämiseen, saan mittasuhteita omaankin elämään. Siksi kysyin seuraajiltani meille kaikille vertaistukea ja sain kymmeniä, kymmeniä tarinoita siitä miten lapsella palaa käpy. Jotkut ihan sydäntäsärkeviä, osa koomisia ja kaikki tutun kuuloisia – tunnistan, ai teilläkin! Joitain olen jakanut tässä tekstissä lainauksina, kaikki löytyvät myös Instagram-tilini kohokohdista!

Vinkkejä rageilevan koululaisen tukemiseen saa asiantuntijoilta

Se rageilu ei pitkään jatkuvana ole kovin mukavaa ja verottaa aika paljon voimia kaikilta. Siksi muistutan että kannattaa kysyä joltain asiantuntijalta vähän apuja! Avun pyytäminen ei tarkoita että olisitte vanhempina epäonnistuneita tai että lapsenne olisi jokin ongelmatapaus, jonka käsittelyyn tarvitaan diagnooseja, lääkkeitä, laitoksia ja terapiaa (ja toki ne kaikki ovat tosi tärkeitä jos sitten niitä tarvitaankin).

Koulussa apuna on oman opettajan lisäksi kuraattori tai koulupsykologi. Perheneuvolat auttavat myös (tosin sinne taitaa olla nyt jonoa) ja vahvemman temperamentin kasvattamiseen löytyy tosi paljon hyviä oppaita, mm. tämä Tulistuva lapsi kuulemma yksi sellainen, samoin Mitä ihmettä -kirjaa on suositeltu. Erilaiset tunnekortit ja -kirjasarjat (kuten Fanni-kirjat ja Pomenian maailma) sekä Tunnetaitoja lapselle – IG tili ovat kaikki mainioita oman – ja lapsen! –  tietämyksen kasvattamiseen.

On myös paljon yksityisiä perhepalveluita, joista voi saada nopeasti uusia ideoita oman perheen tasapainoon jos varallisuus riittää. Tänään löysin yhden suositeltavan kun keskustelin osana Myynninmurtajat-kurssimme Premium-settiä* Terapialammen Hannan kanssa, ja Hannalla oli tosi ihania näkemyksiä asiaan! Esim tämä:

”Normaalia on niin monenlaista”

Vitsi miten hyvin sanottu!

”3. luokkalainen istahtaa lattialle vinkuu ja kaataa ohimennen muutaman tuolin”

Jokaisella on oma normaali, jokaisen jaksaminen on erilainen

Vastauksena siihen monen vanhemman kysymykseen “onko tämä enää normaalia” voisikin olla “on, tämmöistä teidän normaalia”, ja jatkaa pitäisi aina kysymyksellä “tarvitsetteko siihen tukea – te tai lapsi?”

Siitä kai on diagnooseissa ja kirjainyhdistelmissäkin kyse: ne ovat koodeja sille että perheellä on oikeus saada erityistä tukea ja apua, järjestelmällisesti. Ne voivat myös helpottaa lasta, joka saa syyn sille miksi tunteet ei pysy hallinnassa tai keskittyminen kurissa. Eivät diagnoosit niitä lapsia mihinkään muuta, ovat yhtä rakkaita ja monimutkaisia kuin aina ennenkin.

Normaali onkin ehkä jokaisen oma määritelmä siitä, minkälaisen arjen kanssa pärjätään hyvin.

Vertaistuki on ihan supertärkeää ja kannustan rohkeasti kysymään muilta koululaisten vanhemmilta onko arjessa ollut hankalia tilanteita. Yleensä on, ja se auttaa hirveästi kun kuulee ettei teidän perhe ole vain joku kummajainen joka ei osaa. Myös lapselle voi olla tosi tärkeä kuulla että muuallakin vielä opetellaan, ettei vain hän ole vaikea, niin kuin nämä pienet kullannuput joskus erehtyvät itsestään ajattelemaan.

”Te aina vaan komennatte mua kun mä en osaa mitäääään!””

Sitten illalla tulee kuitenkin taas se hetki kun sen paskatyhmäidioottiäidin tai -isän kainaloon käperrytään ja ollaankin yhtäkkiä ihan tosi, tosi pieniä. Silloin tekisi mieli sanoa että älkää rakkaat ihan vielä muuttako pois kotoa, kyllä me yhdessä tässä pärjätään.

Mustalla merkityt lainaukset ja tarinat ovat Valeäidin Instagram-tilin seuraajilta saatuja anonymisoituja hetkiä.

*oman kurssin mainos: Myynninmurtajat-kurssilta on mahdollisuus ostaa Premium-paketti, johon kuuluu puolen tunnin henkilökohtainen sparraus.

JAA
9 Comments
  • Lilia
    lokakuu 21, 2020

    Paljolti voin yhtyä tekstiin, vanhemmuus on vaikea laji, ja lapsilla ties minkälaista vaihetta ja haastetta, ja se on ihan normaalia. Sitä normaalin ja avun tarpeen rajapintaa kohtaan päivittäin työssäni, jossa teen lastensuojelutarpeen selvityksiä ja palvelutarpeen arviointeja lapsille sosiaalihuollossa. Haluankin kannustaa kaikkia perheitä hakemaan apua tarpeen vaatiessa, ja siksi avata lyhyesti paria omaa näkemystäni siihen tilanteeseen jossa normaalin ja avun tarpeen raja mietityttää:

    -Jos keinottomuuden ja neuvottomuuden tunne on jatkuvaa, eikä vain hetkellistä, hae apua. Perheneuvola on hyvä taho, mutta voit olla yhteydessä myös sosiaalihuoltoon, jossa ammattilaiset osaavat arvioida teidän kanssa yhdessä keskustellen teidän perheen tilanteen ja ohjata tarkoituksenmukaisimpiin palveluihin. (Ja niistä perheneuvolan jonoista: varmasti paikoitellen on, mutta esim. työskentelykunnassani pääsee heti. Kannattaa siis yrittää! Ja sosiaalihuollon kautta jotain apua saa varmasti jos peneen ei heti pääse.)

    -Lapsen itsetuhoiset tai muuten selkeän väkivaltaiset (esim. toista uhkaavat) puheet, ovat mielestäni aina signaali siitä, että tarvitte apua. Syytä puheiden taustalla pitäisi vähintään selvittää ammattilaisten toimesta. Kyse voi olla käytöshäiriöstä tai masennuksesta tms. vakavasta asiasta ja lapsenkaan itsetuhoisia puheita (tai tekoja) ei pidä ohittaa olankohautuksella, vitsinä tai vähätellen. Surullisimmillaan lapsetkin pystyvät itsemurhaan tai itsen tai toisen vahingoittamiseen, ja aikuisen tehtävä on kuulla lapsen selkeät avunhuudot, minä itsetuhoisia puheita pidän. Siis: jos lapsesi (toistuvasti) sanoo haluavansa kuolla, hae teille apua!

    -Harvaan asiaan tosiaankaan on diagnoosia, pillereitä tai laitoshoitoa. Moneen asiaan empatiaa, lempeää ohjaamista ja koko perheen tukemista parempaan tilanteen ja toistensa ymmärtämiseen ja rakentaviin keinoihin päästä eteenpäin. Älä siis pelkää, avun hakemisen kynnyksen ylittäminen on suuri rakkauden teko omaa lastaan kohtaan, ja parhaimmillaan satsaus koko perheen hyvinvointiin ja lapsen loistavaan tulevaisuuteen! Ja avun hakeminen ja saaminen ON ihan normaalia!

    • Valeäiti
      lokakuu 21, 2020

      KIITOS, tämä oli tosi kaivattu ja tärkeä näkemys tähän!

  • Hellu
    lokakuu 21, 2020

    Olipas hyvään saumaan tullut tärkeä teksti! Meillä on alkusyksy ihmetelty ekaluokkalaisen raivoa ja neuvottomuus on ollut aika monta kertaa läsnä… Päädyin eräänä mustana hetkenä täyttämään netissä perheneuvonnan avunpyyntölomakkeen ja muutaman päivän sisällä meille jo soiteltiin ja kyseltiin tarkempia tietoja. Tällä viikolla oli sitten puhelinaika perheneuvolaan, jossa ammattilaisen kanssa kartoitettiin tilannetta ja saatiin tosi hyviä neuvoja ja tukea. Aivan mahtavaa palvelua ja ennakoivaa tukitoimintaa!

    Meitä on huolestuttanut syksyn aikana erityisesti ekaluokkalaisen itsekriittisyys (kröhöm, ei ainakaan äidiltä perittyä tai opittua…) ja muutaman kerran tulleet ”olisi parempi jos vaan kuolisin pois” puheet. Saatiin tosi hyvä tulkintaneuvo tällaisiin tilanteisiin: jos kuolemapuheet, itsesyytökset ja esim. vanhempien haukkuminen liittyy aina vain sellaisiin tilanteisiin, joissa pieni on kovassa tunnekuohussa, raivona tai hädässä, ei syytä suureen huoleen ole. Ainakin pieni (leikki-ikäinen) lapsi kuulema pyrkii näissä tilanteissa ikävää tunnetta ja tapahtumaa pakoon ja ajattelee kuoleman ikään kuin oleva ratkaisu tilanteeseen ilman, että taustalla on varsinaisesti itsetuhoisuutta. Muutoinkin saatiin hyviä vinkkejä ja tukea tunnekuohujen tulkintaan ja pienen tilanteen huomiointiin. Ammattilainen ei kokenut tällä hetkellä tarvetta muille tukimuodoille, mutta kyseli mitä mieltä itse ollaan tukitarpeesta, halutaanko ottaa seurantapuhelu jonkin ajan päästä, halutaanko sopia tapaaminen jne.

    Summa summarum, jos mietityttää tai huolestuttaa, kysy apua ammattilaiselta. Ainakin Helsingissä homma toimi todella hyvin tällaisessa matalan kynnyksen palvelussa ja omaan neuvottomuuteen sai apua.

    • Valeäiti
      lokakuu 21, 2020

      Niin ihana kuulla! Kiitos kun jaksoit kertoa, tästä on varmasti monelle hyötyä!

  • Äiti
    lokakuu 22, 2020

    Kiitos tästä vertaistuesta! Olen ihmetellyt mikä meidän iloiselle ja reippaalle tytölle on tullut, kyn nyt ekaluokan alettua kaikki tuntuu olevan pielessä, itketään ja raivotaan ja paiskotaan ovia. Asiaa ei auta vauva, joka on ihan paska ja pitäis antaa pois. Tuntuu kamalalta, että itse tuntee olevansa kyvytön auttamaan ja huomaan, että on tosi vaikeaa kestää toisen tunteenpurkauksia ja mustasukkaisuutta, koska senhän piti olla se iso lapsi…

    Eniten tässä taitaa kaivata tukea ja kasvatusta äiti, jolla on haasteita oman asenteen ja tunteiden hyväksynnän kanssa, kun lapsi ei toimikaan niin kuin oletti. Ja huono omatunto kalvaa kun ei ole se vanhempi joka oletti olevansa… Ehkä me tässä yhdessä kasvetaan.

    Isoimman sisaruksen mustasukkaisuus on ollut yllätys. Kirjallisuudessa aina puhutaan taaperosta joka lyö, mutta mitäs sitten kun koululainen vihaa vauvaa ja haluaa antaa sen pois? Oletin mustasukkaisuutta 5-vuotiaalta keskimmäiseltä, mutta hänen mielestä vauva on parasta ikinä. 7-vuotias katsoo vaan murhaavalla katseella ja äidin pitää vähän keräillä itseään. Syksyyn on mahtunut paljon tunteita varsinkin skaalalla ’eihän näin sais ajatella’ (siis minä, aikuinen).

    • Valeäiti
      lokakuu 22, 2020

      Koulun alku on rankkaa <3 mutta ehdottomasti kannattaa jotain neuvoja ja tukea hakea kun painaa mieltä! Äidin ja isän opastusta nimenomaan tarvitaan usein!

  • Staika
    lokakuu 22, 2020

    Meilläkin on pari kertaa kuultu 9v suusta ”kunpa mua ei ois” tai vastaavaa kuoleman toivomista, kerran jopa itsetuhoisesti ”tekis mieli tappaa itsensä”. Olimme yhteydessä perheneuvolaan, kävimme kaksi kertaa juttelemassa ja he eivät olleet huolissaan, mutta kysyivät ja kuuntelivat meidän toiveita. Todella hyvää palvelua, jota sai nopeasti.

    Kun puhuimme asiasta, nuo tunteet ovat ihan selkeästi liittyneet siihen, että lapsi on toiminut väärin ja tietää sen itsekin. Sitten harmittaa ja toivoisi, että saisi peruttua kaiken tehdyn. Mutta kun ei voi, niin haluaa paeta tilannetta ja kuoleminen tuntuu asialta, jolla pääsee tilanteesta pois. Aivan kuten aiemmin joku muukin tuossa kertoi. Pieni ei ymmärrä kuinka lopullista kuolema on eikä ole keinoja käsitellä hankalia tunteita.

    • Valeäiti
      lokakuu 22, 2020

      Voi pieni! <3

  • Anna x
    lokakuu 22, 2020

    Temperamentti ja koulumenestys (Keltikangas-Järvinen). Tulistuva lapsi. Aggression portaat. Erityisherkkä lapsi. Herkäksi syntynyt lapsi. Todella hyvää luettavaa kiukkuisten vanhemmille!
    Koulu on todella rauhaton ja rankka paikka monesti. Jos vielä joutuu erikoisluokkaan, jossa rauhattomuus ja negatiivisen kierre on koko ajan silmillä. Miten sieltä edes voisi kasvaa suoraksi ja takas perusluokkaan?