Ai vitsi miten ihana viikonloppu meillä oli just Insinöörin kanssa! Kiitos isovanhempien, vietettiin lähes kaksi vuorokautta ihan vaan keskenämme ja se tuli kyllä taas tarpeeseen.
Viikonloppuun sisältyi myös yksi vuorokausi Nolla-mökissä, jonne sain lahjakortin ystäviltä. Oltiin etukäteen vähän että mitä hittoa siellä tehdään kun siellä ei voi tehdä yhtään mitään ja öö mitä me sit kahdestaan keksitään.
Kuulostaa ehkä hassulta huolelta, mutta ei ole itsestäänselvää että pitkässä parisuhteessa neljän lapsen jälkeen se toisen seura olisi jotenkin automaattisesti super ihanaa ja viihdyttävää!
Onneksi meillä oli tosi kivaa kyllä keskenämme, eikä edes tuijotettu leffaa koko iltaa vaikka olin varannut meille hätävaraksi tietokoneen mukaan. Sen sijaan juteltiin kaikenlaista ja oltiin vain. Aika kului oikein mukavasti yhdessä rauhasta nauttien!
Pienessä mökissä kyseltiin Iinan vinkkaamana toisiltamme kyssäreitä, joiden on tarkoitus saada ihmiset rakastumaan toisiinsa, ja saatiin niistä hyviä keskusteluja aikaan!
Toki huomaan että (ollaan jo rakastuneita, awww) ollaan oltu niin pitkään yhdessä ettei vaikeidenkaan kysymysten joukossa ollut sellaisia, mitä ei olisi jo toisesta tiennyt. Mutta teki tosi hyvää silti jutella pitkästä aikaa tämmösistä tosi syvällisistä keloista.
Sen huomasin kyllä viikonlopun aikana, miten tiukkaa tekee ainakin meidän parisuhteessa sille yhteyden säilyttämiselle just tämä aika lasten elämässä, kun pienet on pieniä. Ei vauvoja, mutta pieniä. Musta tästä puhutaan aika vähän, vai enkö vain itse näe sitä sisältöä?
Vauvavuoden haasteista onneksi puhutaan, koska onhan sekin omanlaisensa ninjakoulutus kun kukaan ei nuku riittävästi, stressi on paikoitellen kovaa (miten tämä pidetään hengissä ja mitä se nyt itkee?!) ja samalla toinen osapuoli on yksi uudelleenrakennusprojekti niin fyysisesti kuin henkisesti. Silloin on helppo riidellä ja menettää yhteys toiseen.
Mut sitten on tämä kuolemanlaakso vauvavuoden jälkeen. Aika, jolloin perheessä on kaikesta hyvästä tahdosta huolimatta aika paljon negatiivista ääntä.
On taapero, joka itkee ja vaatii turhautuneena kun ei vielä osaa sanoa mitä haluaa; on nelivuotias joka ulisee ja itkee turhautuneena koska osaa tasan tarkkaan sanoa mitä haluaa mutta ei saa sitä, ja lisäksi voi olla kuten meillä vielä pari koululaista joiden kanssa keskustellaan rakentavasti kotiintuloajoista, läksyistä ja pyykeistä.
Oikeasti iso osa keskusteluista ja tapahtumista eivät ole negatiivisia luonteeltaan, mutta ne alkavat kuulostaa siltä kun tapahtuvat kaikki samaan aikaan.
Vaikka kuinka sitä puolisoa kohtaan ei olisi mitään pahaa tahtoa, ollaan samalla puolella ja samaa mieltä ja tiimi nönnönnöö niin silti ihan vain se että ääntä on talossa paljon tekee sen että täällä joutuu usein fyysisesti korottaa omaakin ääntä että toinen edes kuulisi sen mitä yritit sanoa (”vie sä hei toi vaikka kylpyyn niin mä kuulustelen tämän koealueen”) ja tämä kaikki johtaa sellaiseen äänteen kakofoniaan ja keholliseen tilaan että yhtä hyvin voitaisiin vaikka riidellä.
Myös: Tunteet tarttuu. Ulina tarttuu. Yksi huonotuulinen perheenjäsen on yllättävän äkkiä kuusi samanlaista ja kun talosta löytyy alle kouluikäisiä lapsia on melkein koko ajan joku huonolla tuulella. Veemäinen negatiivinen kierre.
Yleensä tilanteet päättyy siihen että katsotaan toisiamme turhautuneena ja sanotaan kehollamme että en mä kuule mitään, anna olla, ja käännytään pois. Pum, yhteys katki ja kumpikin menee tuskaisena kännykän ruudun taakse todellisuutta pakoon.
Oli hurja huomata miten paljon meidän kummankin olemus ja sitä kautta yhteinen kemia muuttui kun päälle pamahti taas sunnuntaina neljän lapsen patoutunut kaipuu meidän huomiostamme.
Poissa oli sunnuntain yhteiset haaveilut omasta saarimökistä, tilalla aika syvät huokaukset kun tuntui ettei me oikein riitetä eikä edes pystytä auttamaan toinen toisiamme sen äänten sekamelskan yli. Eilen illalla sentään ehdittiin muutama minuutti taas tavata toisemme ennen kuin jo nukahdin kirjani ääreen, lol.
Ja tässä tulee se kuolemanlaakson syvin kuoppa: tämä tavallaan tahaton negatiivinen kierre ja siitä aiheutuva yhteyden katkeaminen jatkuu vuosia.
Kolmonen on nyt neljä eli hänen kanssa on jo kolme vuotta ollut kovaa ääntä. Nelonen on 1,5v eli ainakin vielä kolme vuotta yritämme saada rauhaa vaalivan ja hiljaisen yhteytemme toimimaan samaan aikaan kun vieressämme kirjaimellisesti kilpaillaan huomiosta ja siitä kuka kaipaa nyt kipeiten tunnesäätelyä aikuisen avulla (yleensä minä mutta ei mennä nyt siihen).
Puhumattakaan mitä kaikkea ehtii vielä tapahtua noiden vuosien aikana kahden isomman osalta kun ovat jo teinejä! Sieltä pukkaa sellaista kamaa, jossa myös parisuhteessa joudutaan miettimään uudelleen ollaanko (kasvatus)asioista samaa mieltä vai ei ja tietääkö nyt yhtään kukaan mitä tässä kannattaisi tehdä.
Ajattelen että moni näkee vauvavuoden sellaisena puristuksena että sen yli pitää nyt vain päästä ja yrittää vähän vaalia parisuhdettakin mutta sitten helpottaa, eikä ehkä ihan siksi osaa varautua siihen ultrajuoksuun mikä nurkan takana odottaa.
Enkä tarkoita että parisuhde väistämättä olisi aivan pulassa lasten kanssa vaan että sitä joutuu herkästi löytämään ihan uuden tavan luoda yhteys toiseen ihmiseen, sellaisen joka kestää perhearjen.
Meidän parisuhteemme on ainakin sellainen, ettei ihan kymmenessä sekunnissa saada palautettua yhteyttä toisiimme vaan yhteys on aina vaatinut rauhallista yhdessä oloa, vaikka hiljaa vierekkäin, että osataan taas kohdata toisemme.
Sellaisia pitkiä kahdenkeskisiä hetkiä ei sitten hirveästi ole tässä elämäntilanteessa tarjolla, joten jotain on keksittävä.
No niiiiin tulipas tästä nyt oikein harvinaisen innostava ja toiveikas teksti lol! En suinkaan halua lannistaa tai pelotella, ihan hyvinhän täällä meilläkin menee, tai kuten Insinööri sanoi neuvolassa viimeksi on meillä huonomminkin mennyt, ja se on kuulkaa todellakin totta se.
Ehkä tämä on vain muistutus siitä että siihen on syynsä miksi parisuhde voi joskus ajautua sellaiseen hieman heikomman kontaktin pariin ja kaikki alkaa tuntua etäiseltä.
Että ehkä ei aina olekaan parisuhteessa jotain vikaa kun vauvavuosikin jo loppui ja edelleen on vaikeaa, ehkä kyse on vain siitä ettei sen uuden arjen keskeltä ole vielä löytynyt hyviä tapoja tavoittaa sitä omaa yhteistä kemiaa ja hyvää, toimivaa yhteyttä?
Meille toimii nämä pitkät viikonloput mutta myös sellaiset ”yhteiset julkiset salaisuudet” että vitsaillaan sen kakofonian keskellä jotenkin eleillä tai viljellään ihan tavallisen puheen joukkoon jotain omia kaksimielisiä vitsejä.
Insinööri sanoi muuten silloin lauantaina jotain tosi liikuttavaa kun kysyin häneltä kysymyksen nro 15, ”mikä on elämäsi suurin saavutus”:
Varmaan mun elämäni suurimipia saavutuksia on se että me ollaan edelleen yhdessä ja saatu tämä toimimaan kaikkien vaikeuksien jälkeen.
Se on minustakin kyllä aivan mieletön saavutus. Kyllä me vielä nämä seuraavatkin vuodet osataan homma hoitaa ja kymmenen vuoden päästä skoolataan sitten siellä meidän omalla saarimökillä meidän 25v hääpäivänä 💜