Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Ei minkään tekemisen sietämätön vaikeus

Laitan kattilan kannen kiinni ja alan aktiivisesti odotella. 40 min ja riisipuuroa, varmasti vähän pohjaan palanutta. Lapset katsoo telkkaria aivastellen ja Insinööri on töissä. Nyt olisi aikaa kirjoittaa, mutta jaksanko edes sitä? Kokeillaan.

Viikko sitten tähän aikaan päässä tuntui stressipäänsärky, vanne puristi kirjaimellisesti päätä. Tänä vuonna olen oppinut että se armeijassa kuulemma kysytty kysymys voikin olla totta. On migreeniä, joka puukottaa silmän takaa; hartiasärkyä joka jättää koko niskan palamaan ja sitten on tämä verenpaineelta tuntuva panta, joka kiristää lievästi ja häiritsee enemmän kuin sattuu.

Tämä vuosi on ollut hyvä mutta raskas kaikkinen talovääntöineen ja uusine asioineen. Uudessa työssä aloittaminen maaliskuussa on näin jälkikäteen katsottuna ollut yksi parhaimmista päätöksistäni vuosiin – heti tämän uuden tontin jälkeen. Silti kumpikin kiristelee vannetta tasaisin väliajoin. Elämässä on nyt vain aika paljon kerralla kaikkea. Näin jo viime yönä unta, jossa istuin jossain turhassa hyväntekeväisyyspalaverissa ja valitin sielläkin kuinka aikani ei enää riitä tähän kaikkeen.

Jopas, tästä ei pitänyt tulla kiireestä valittaminen. Niin se pentele sieltä pantansa alta kuitenkin kurkkii. Piti kertoa vain se, että kuluneen viikon ajan olen pääsääntöisesti tehnyt en mitään.

Jouluviikon piti olla lähes työstä vapaa, sellainen rento lomaan laskeutuminen jonka aikana ehtii hoitaa kaikki joulutouhut. Todellisuudessa istuin vielä koko perjantain kipeiden lasten kanssa toimistolla ja pääsimme yhdessä tontturumballe vasta myöhään iltapäivällä. Suhasimme pitkin kaupunkia, minä perässäni kuumetta pikkuhiljaa nostavaa Kakkosta tsempaten, Kakkonen vissypulloaan kauppojen lattioille tiputellen, Ykkönen tylsistyneenä karkkia vinkuen (sai totta kai, lahjonta kunniaan). Meininki oli ihan hyvä, onneksi, mutta minulla se panta kyllä piukkeni.

Taas meinaan kertoa siitä kiireestä, vaikka en halunnut.  Yritän vain päästä tähän viikkoon, joka on jotenkin vain hulahtanut ohi. Sillä matkalla Lahteen viikko sitten perjantaina iltapäivällä kaikki velvollisuuteni olivat ohi. Työt tehty, lahjat ostettu ja paketoitu, kamat pakattu ja perhe siirretty. Edessä pitkä loma välipäivineen ja vielä tammikuun ekakin viikko etäillen.

Loma! Kaikki aika maailmassa! Ihana joulu, jolloin kukaan ei tee mitään, eikä minunkaan tarvitse edes haluta. Ehdin siis tehdä kaikkea.

Ensimmäiset kaksi päivää vääntyilin kiukkuisesti kun ei ollut mitään järkevää tekemistä. En sanonut sitä ääneen mutta en  mielestäni rentoutunut oikein. Nyt olisi voinut lukea kirjaa, kirjoittaa blogia, aloittaa hitto vaikka kutomisen tai sudokut. En tehnyt kai mitään, enkä muista siitäkään vähästä mitään. Sama toistuu jo kuudetta päivää.

Pääsemme vihdoin tähän päivään, välipäiviin. Välikautiselta näyttävä Helsinki on kostea ja nahkea, minulla on pää kolmatta päivää kiinteästi paikallaan. Panta lähti, noidannuoli tuli liiasta väkisinrentoutumisesta sohvalla. Lapset ovat edelleen kipeinä maratonflunssassaan, minä en edelleenkään ole rentoutunut oikein.

Harrastan kolmatta (vai neljättä?) päivää kotiäitilarppausta. Pyykkään, siivoan, järjestelen, keitän riisipuuroa. Selailen kylppärikuvia, teen lounasta ja pelaan lasten kanssa lautapelejä. Idyllistä, mutta minulle vaivaannuttavaa. Edelleen kuljen sumussa. Kun en tee sitä mitä oikeasti halusin lomalla tehdä. 

Ihan en vieläkään tiedä, mitä tuo maaginen lomatekeminen on, joka kelpaisi. Varmasti jotain suorittavaa, joka flirttailee ajatuksella että sen tekemällä 2018 alkaisi helpommin. Jos juoksen joka päivä, aloitan vuoden energisemmin! Jos kirjoitan kymmenen tekstiä varastoon, tammikuussa saa jättää illat blogivapaiksi! Jos kaikki vaatteet ovat puhtaana, pyykkivuoret eivät lannista ainakaan kahteen viikkoon! No en minä ihan näin maanisesti ajattele, mutta jos edes jotain noista tekisi. Esimerkiksi joka päivä.

 

Pidän tätä kaikkea merkkinä siitä että arkeni on liian täynnä. Jos joutuu päivittäin juoksemaan aamusta iltaan saavuttaakseen kaiken mitä muka pitää tehdä, ei lomalla pysty enää muuhun kuin pysähtymiseen. Se ei ole kestävä malli, lapset.

En harrasta uuden vuoden lupauksia, mutta voin harrastaa vanhan vuoden katselmuksia. Totean, että tänäkin vuonna olen ollut liian ankara itselleni. Tehnyt liikaa toki myös, mutta ennen kaikkea turhan tinkimättömästi. Palaan taas kerran siihen ajatukseen, että minun on mietittävä mitä aidosti haluan tehdä, ei mitä luulen tarvitsevani. Haluan tehdä – listalle pääsee tulevanakin vuonna sanat ja kuvat, tämä blogi, vapaat ajatukset.

Sillä niin ne sormet vain kirjoittavat loppumattomalla tahdilla, juuri kun luulet ettet jaksaisi.

JAA
2 Comments
  • anna-liisa
    joulukuu 31, 2017

    Tosi surullinen kirjoitus mun mielestä. Vaan minkä sitä itelleen voi – vai voisko sittenkin?

    • Valeäiti
      joulukuu 31, 2017

      Saa nähdä, jatkuvastihan tässä ihminen kasvaa!