Pitää puhua myös tuntemattomille, tai ainakin minä toivoisin sitä

Redi weekday

Tiedättekö sen hetken, kun kohtaatte tuntemattoman ihmisen ja yritätte vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa (huvin vuoksi tai pakon edestä), mutta toinen ei vain vastaa mitään? Kasvoillaan on vain tonnin setelin ilme joka ei kutsu tutustumaan tai edes jutustamaan? Ja sitten hiljaisuus.

Matkustaja lähestyy, katsoo vaunujani ja minua, katsoo pois. Sanon heti ”mahtuukohan siitä?” ja elehdin hymyillen sen merkiksi että teen kyllä parhaani että mahdut ja siirrän vielä tarvittaessa. En saa vastausta, hän ohittaa vaunut ns. kylkiluisulla vaivalloisesti.

Tavallaan ymmärrän sen tyhjän katseen, olen joskus itsekin se tyyppi; ajatuksissani, väsyneenä tai varuillani. En haluaisi olla se tyyppi mutta ympäristöni myös sallii sen, kulttuurimme hyväksyy mykän katseeni ja metrin välit bussipysäkillä. Annamme toisillemme tilaa varmuuden vuoksi niin kauan että lopulta kukaan ei yletä muihin ja moni on vähän yksinäinen.

”Anteeksi, voinko ihan pikkasen pyytää siirtymään kun täällä takanasi on nämä vaunut ja reppusi osuu tuohon kuomuun, ettet vain jää niihin solmuun?” Hän siirtyy askeleen sanomatta mitään, mutta en voi olla ajattelematta että se oli aika vihaisen tuntuinen katse.

Redi weekday

Usein kiva pieni keskustelu syntyy pienellä vaivalla. Eilen päätin aloittaa rupattelun vanhemman pariskunnan kanssa jotka hymyilivät Kolmoselle, vaikka pelkäsin että ylitän ehkä jotkin sosiaaliset rajat. He olivat juuri katsoneet minua ja vauvaani ystävällisesti hymyillen. Heidän väläyttässä sen kahden sekunnin hei-hymyn, jonka toivotaan riittävän, palautin saman pienen hymyn ja katsoin taas vauvaani. Huomasin naamalleni asettuvan sen tonnin setelin ilmeen.  Olin ilmeetön, välttelevä, hiljainen.

En siksi etten olisi halunnut puhua tai koska olisin ujo vaan siksi että oletin heidän haluavan olla ihan rauhassa. Vaikka he siis juuri katsoivat meitä hymyillen.

Onneksi tajusin tämän ja tulin järkiini, koska meillä oli ihan todella mukava vartin jutustelutuokio joka piristi kovasti omaa junamatkaani.

”Pakko kysyä, mistä toi takki on? Tosi kiva!”

Nyt kun aloitin taas lastenvaunujen kanssa matkaamisen olen joutunut enemmän puhumaan ihmisten kanssa, sillä tilaa pitää joskus pyytää, välillä apua ja joskus jopa anteeksi. Olen ollut hämmentynyt siitä että joskus en saa takaisin mitään vastausta, sanallista varsinkaan.

Toisaalta olen ollut super iloinen kun joskus vaunupoterossamme on syntynyt niitä spontaaneja takkikeskusteluja. Ilahduttaa ihan mielettömästi joka kerta kun joku puhuu minulle tarpeettomasti, siis sanoo jotain mikä on tarkoitettu vain kivaksi kommentiksi tai ihan oikeasti vain tilan täytteeksi. Säästäkin on minusta kiva puhua sana tai kaksi bussissa. Puhumattakaan siitä, miten ihanaa musta on jos joku oikeasti lähestyy tutustuakseen, se on harvinaista herkkua se!

”Hei en ole nähnyt sua ennen täällä kentän laidalla, oletko Kakkosen äiti?

Kuten arvata saattaa, olen itse tosi sosiaalinen mutta en mikään amerikkalainen small talk kuningatar minäkään. Ahdistun monesta sosiaalisesta tilanteesta ja usein olen mieluummin hiljaa. En halua tunkea itseäni ryhmän keskelle mutta voi pojat olen edelleen onnellinen siitä futiskentällä annetusta käden ojennuksesta, vaunujani kantaneesta rouvasta ja takkikeskusteluista pimeässä aamussa.

Kun joku lähestyy minua hymy huulilla ja avoimin mielin, palautan sen yleensä takaisin vähintään yhtä ystävällisellä asenteella.

Kirjoitin kolme vuotta sitten tekstin Ujo lapsi on fiksu, jossa kerroin että minua harmittaa ujojen lasten patistelu, että kyseessä on mielestäni enemmän huono tilannetaju ja puutteellinen lapsen kohtaaminen. Olen edelleen samaa mieltä mutta huonojen kohtaamiseni keskellä olen miettinyt, pitäisikö meidän sittenkin vähän enemmän rohkaista itseämme – myös lapsia – vähemmän varautuneeseen suuntaan?

Minua on alkanut surettaa aikuisten ajoittainen tylyytenä näyttäytyvä varautuneisuus ja huomaan kaipaavani en nyt ihan amerikkalaista mutta sellaista vähän reippaampaa kulttuuria jossa muille puhutaan takaisin jos he puhuvat sinulle ja voidaan jopa itse aloittaa keskusteluita.

ping helsinki kokemuksia

Pohdin tätä Valeäidin Facebook-sivulla ja sain hirveän viisaita kommentteja. Tiivistän joukon viisauden tähän:

Ujo saa olla, mutta käytöstavat pitää löytyä.

Hyviin käytöstapoihin kuuluu se että toiset otetaan huomioon, heidät nähdään ja heidät kohdataan. Vastataan hymyyn, tervehditään takaisin, puhutaan lapselle suoraan. Ei patisteta ketään mutta näytetään esimerkillä, että muutamaan sanaan on aina varaa – erityisesti jos tilanne sitä vaatii, kuten bussissa yllä.

”Tarvitsetko apuja niiden vaunujen kanssa? Katsoin tuolta kaukaa että nämä rappuset näyttää ihan kamalilta niin ajattelin tulla avuksi”

Ujo saa olla, mutta sen taakse ei voi piiloutua, kääriytyä sen tuomaan kuoreen ja luoda siitä itselleen persoonallisuutta. Samoin kuin reilusti ekstrovertti ihminen ei voi aina höpöttää toisten päälle ja sanoa että mä kato oon tämmönen että mä vaan puhun ja puhun. Toinen joutuu pinnistämään, että puhuu riittävästi, toinen että malttaa kuunnella. Se on osa sosiaalista silmää, hyvää käytöstä ja kivaa kanssatallaajan roolia.

Uskon että meille olisi kaikille kivempi olla ja asua täällä jos jaksettaisiin puhua ylimääräiset sata sanaa päivässä vieraille.

Uskon myös että osa varautuneista voisi hyvinkin olla luonnostaan vähän puheliaampia jos ympäristö esimerkillään siihen rohkaisisi, myös lapset. Jos vaiteliaisuuden kulttuuri saa jopa kaltaiseni moottoriturvan häveliäästi hiljentymään, voin vain kuvitella kuinka tehokkaasti puhumatta jätetyt small talkit vaientaa vähän vielä rohkeutta hakevan lapsen.

Ei saa puhua tuntemattomille on ihan hyvä ohje jos kyseessä on pimeä sivukuja tai lapsi on yksin ja vieras lähestyy. Mutta kyllä toivoisin joskus että pitää puhua myös tuntemattomille olisi toinen ohjeemme.

Toinen kuva: Rabbit Visuals vuoden 2017 PING Helsingistä. Minulla ei tonnin seteli vaan ”hmm, mielenkiintoista, kerro Katja lisää” – ilme.

16 Kommentit

  • Anne

    Olipa hyvin kirjoitettu ja juuri tällaista yleistä kohteliaisuutta ja toisten huomiointia itsekin kaipaisin. Toisaalta täytyy myöntää, että itse olen yleensä aika ujo ja varautunut, enkä osaa aloittaa (tai edes jatkaa) kovin spontaanisti mitään keskustelua. Kuitenkin yritän olla peruskohtelias muita kohtaan ja yllätyn yleensä positiivisesti, jos joku muukin on kohtelias ja ehkä sanoo jotain mukavaa. Toisaalta taas saatan helposti ahdistua siitä, ettei osaa jatkaa spontaania keskustelua, vaan menen pikemminkin lukkoon ja keksin ehkä vasta jälkeenpäin, mitä olisin voinut sanoa tai tehdä.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Ihanaa että yrität, tää on kaikille vaikea ja siksi just tätä voisi musta opettaa jo lapsille! Sehän on lopulta aika tottumisjuttu, että on se 10-20 lauseen reservi joilla pärjää suurimman osan ajasta ja sitten loput pystyy keksiä 😀 Siis tarkoitan että jos lapsesta asti meillä(kin) opetettais että aina puhutaan vähän muille niin silloin ujoimmillakin voisi olla enemmän tottumusta siihen? Kunhan arvelen!

  • Saija

    Minusta tuli sosiaalinen kun lapseni syntyi. Olin periaatteessa ollut aiemminkin mutta lapsen syntymä ja yksinhuoltajuus saivat aikaan sen että halusin jutella kaikille ja kaikkialla. Ahdistuin ja koin outona kun perhekahviloissa tuntui että ihmiset jutteli vaan kavereilleen ja menivät välipalalle eri puolille pöytää. Kun yritin jutella, vastaukset olivat yksisanaisia tai hymähtelyjä. Ei tietty aina, kivojakin ihmisiä kohtasin, mutta iso osa oli hyvin hiljaa. Ja väitän etten ollut kuitenkaan mikään hyökkäävä tai kylähullun oloinen vaan ihan varovasti yritin aloittaa keskustelua vaikka vauvan nukkumisesta.

    Noh, hyväksyin sen sitten ja sain ajan kanssa hyviä kavereita jotka jaksoivat jauhaa kanssani vauvajutuista.

    Kun kerroin siskolleni että juttelen nykyään kaikkialla kun vaan mahdollista, tyyliin busseissa ja junassa niin siskoni sanoi että ”Joo jotkut juttelee, mun mielestä se on sen merkki että on yksinäinen”. Olin ihan että ööhh. Niin, no, ilmeistä oli että olin yksinäinen myös siinä mielessä että olin yksin ja mulla oli ekaa kertaa elämässäni vauva. Mullistava elämänmuutos josta todellakin olisin halunnut puhua.

    Nyt odotan toista lastani, esikoisen syntymästä on jo 6,5 v. Tällä kertaa mukana on mies mutta nyt jo raskaana tietty sosiaalisuuden aalto on alkanut läpäistä elämäni. Haluaisin jutella raskaudesta ja vauvoista mutta tuntuu ettei ketään kiinnosta. Pitäisi etsiä samassa tilanteessa olevia mut en oo vielä pahoinvoinniltani jaksanut. Nyt jo selvittelen hän kaupungin äiti-vauvamenoja.

    Mutta joo. Koen suomalaisen sisäänpäin kääntymisen myös ajoittain ahdistavana ja epäkohteliaana. Toisaalta sitten monien muiden kulttuurien avoimuus ja esim. se että tullaan halailemaan ja pussaamaan tuntemattoman vauvaa on itselleni vielä pahempi vaihtoehto.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Voi ei mä tunnistan tän ihan liian hyvin. Muistan kun menin meidän korttelin perhekahvilaan ajatuksena tutustua muihin äiteihin (omissa kavereissa ei ollut) ja yritin jutella jonkun kanssa. Mua katsottiin aika tylysti ja jatkettiin omassa kuppikunnassa juttua. Se vaatii aika viitseläistä tyyppiä että ottaa tuntemattoman mukaan siihen oman parhaan kaverin juttuun..

      Ihanaa että olet ollut noin aktiivinen oman seuran löytämisessä <3

  • Tuua.

    Muutimme Suomeen Kanadasta pari kuukautta sitten. Tiesin kyllä, ettei Suomi ole mikään small talk mää, mutta silti se on vähän yllättänyt. Että edes silloin kun minä teen aloituksen ja tervehdin, ei vastata ollenkaan vaan käännetään pää pois. Näitä on sattunut muutaman kerran. En voi ymmärtää…

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      jep. vituttaa joka kerta.

  • Johanna

    Hyvä teksti! Olen itse hyvin introvertti ja koko aikuiselämäni kamppaillut sen kanssa – etenkin työelämässä tuntuu, että vain ekstroverttejä piirteitä arvostetaan ja on vaikea uskaltaa olla oma itsensä. Vuorovaikutustaitoja voi harjoitella, mutta on hyvä tiedostaa, että jollekin se muutama sana ventovieraan ihmisen kanssa tai spontaani keskustelu voi vaatia aika isoa ponnistelua, etenkin jos takana on sosiaalisesti kuormittava päivä. Voin hyvin kuvitella, että tosi ekstrovertille ihmiselle Suomessa on välillä tosi tympeää asua. Toisaalta minusta taas tuntuu, että kaikki odottavat paljon ekstrovertimpaa käytöstä kuin mikä minulle on luontevaa.

    Allekirjoitan täysin tuon, että huolimatta siitä, millainen on temperamentiltaan tai millainen päivä on ollut, aina pitää olla kohtelias ja ystävällinen muita kohtaan. Toivoisin, että kaikenlaisia luonteenpiirteitä osattaisiin arvostaa ja huomattaisiin myös ne monet positiiviset asiat, joita rauhallisemmissa ja hiljaisemmissa ihmisissä on eikä yritettäisi tehdä heistä puheliaampia. Psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen on kirjoittanut aiheesta todella hyvän tietokirjan Ujot ja introvertit, jossa käsitellään mm. sitä, miksi introverttejä lapsia ei pidä patistaa sosiaalisiin tilanteisiin.

    Minusta lainaus ”Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always.” on aina hyvä ohjenuora muiden ihmisten kohtaamiseen.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Mä luulen että 99% se muutama sana vaatii ponnistelua, ainakin mullekin vaikka olen ekstrovertti. Introverteille toki vielä paljon paljon enemmän!

      Kaiken kaikkiaan olisi ihana jos kaikenlaiset temperamentit ja luonteenpiirteet hyväksyttäisiin ilman mutinoita. Voin hyvin kuvitella että introvertti kohtaa epäreiluja tilanteita, toki myös ekstrovertillä on joskus vaikea olla kun muut odottaa että kaikki olisi nätisti hiljaa, erityisesti lapsella tämäkin ominaisuus on hankala. Välillä tuntuu että vain se keskiverto (avoin mutta ei liian puhelias) hyväksytään noin vain 😀

  • Inno

    Just näin! Ja välillä voisi joku kysyä vaikka sinulta, että tarviitko apua niiden vaunujen kanssa julkisissa, ja tulisi hyvä mieli kaikille.
    Ollaan asuttu aika monta vuotta ulkomailla eri maissa ja nyt takaisin Suomessa. Musta olisi esim. tosi kiva, jos ihmiset kävelyllä omalla asuinalueella tervehtisi, kun tullaan vastaan. Useimmat kuitenkin asutaan täällä, lapset (lapsiperhealue) todennäköisesti samassa koulussa jne. On jotenkin outoa vaan kävellä ohi. Eikä tarvitse sanoa edes mitään, nyökkäyskin riittäisi…
    Aloitin uudessa paikassa just harrastuksen ja oli kyllä aika epätervetullut olo, kun kukaan ei puhunut pukukopissa tai muutenkaan. Toki osa varmasti omissa ajatuksissa, väsyneitä jne, ymmärrän toki. Päätin, etten tästä lannistu ja lähtiessä huikkasin moit vaikkei kukaan muu lähtijä niin tehnyt.
    Liukuportaissa (sellaisissa tasaisissa) kysyin pari päivää sitten eräältä mummolta, voinko auttaa työntämään ostoskärryt niin hän sai pidettyä paremmin kiinni kaiteesta (näytti tasapaino olevan vähän heikko). Molemmille tuli tosi hyvä mieli. Pieniä juttuja, joilla arjesta tulee ystävällisempää ja iloisempaa.
    Kivaa päivää teille!

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      no sepä! Mä yritän aina itse muistaa olla toi tyyppi vaikka välillä sekin tuntuu menevän vikaan kun vastauksena on tympeä ”ei tartte auttaa” katse (jonka tulkitsen ujoudeksi), onneksi tosi harvoin.

      Ihana toi mummon auttaminen! <3

  • Nimetön

    Kyllä ihan joka kerta tulee valtavan hyvä mieli, kun joku kysyy tarvitsenko apua vaunujen kanssa, pidänkö sulle ovea auki tms. Näitä pieniä kohteliaisuuksia ei vaan liiaksi satele. Ja en mä sinänsä ihmettele, meillä on esimerkiksi töissä ihmisiä, jotka eivät tervehdin, vaikka heille tervehtisi. Yksi esimieheni oli mm sellainen. ?Matkan varrelle on mahtunut myös monia naapureita, jotka eivät sano moi, vaikka katsot silmiin, hymyilet ja sanot moi. Lapsi on useasti kysynyt, miksi toi ei moikkaa vaikka sä moikkasit. Eipä ole vastausta mulla. ??

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Todellakin! Lapsen kysymys myös melko naulan kantaan..

  • Nimetön

    Toiset voi ottaa huomioon, ja tervehtiminen on ihan perus käytöstapoja. Yksi entinen naapuri ei tervehtinyt. Kun heillä saman ikäinen lapsi, niin yritin edes huomenta tai päivää sanoa kohdatessa. Kerran tulivat puistoon, hiekkalaatikolle. Lapsi, silloin 2 v, leikki ja päristeli autolla. Käskettiin olemaan hiljaa. Nyt lapset on samalla luokalla. Eikä tervehtiminen kuulu edelleenkään tapoihin. Tulee epävarma olo. Tervehdinkö sitkeästi vai olenko huomioimatta? Ahdistanko toista sanomalla huomenta? Olenko tehnyt jotain väärin? Eivät kyllä tervehdi kuin joitain harvoja henkilöitä. Tähän mennessä olen ihan vierestä kohdatessa tervehtinyt. Ihan sen vuoksi, että se on lapsille esimerkki. Taustaa vaikea tietää.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Käytöstapoja ja toisten huomioimista saa musta vaatia kaikilta temperamenteilta ja ihmisiltä! Toi tervehtimättä jättäminen on kyllä ihan suomalaisten oma spesialiteetti, uskomatonta!

  • Nimetön

    Paluumuutin jokin aika sitten Itä-Suomeen ja vitsit miten kevyt olo on siitä, etten olekaan kummajainen jutellessani ihmisille. On ihanaa, että voi ohimennen vaihtaa pari sanaa vaikka kassajonossa tai liikennevaloissa! En siis tarkoita, että roikkuisin kenenkään hihassa juttuseuran toivossa, vaan juuri sellaista arkipäivän kohtaamista. Vaikka olen kyllä saanut myös lyhyessä ajassa enemmän ystäviä kuin luulin aikuisiällä olevan enää mahdollista. Kääntöpuolena tässä on toki kyttääjämummot, jotka yleisen huolenpidon nimissä ovat haukkana kommentoimassa toisten vääränlaisia polkupyöriä/ulkoiluvarusteita/olemassaoloa, mutta heistäkin selviää hymyllä ja kiitoksilla.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Mä niin viihtyisin varmaan muualla kuin täällä Helsingissä missä lähtökohtaisesti muille EI puhuta 😀

Tämän viestin kommentit on suljettu.