Vanhemmuudessa (oma)kehu kannattaa, sättiminen ei

Julia kirjoitti jo monta vuotta sitten tekstin, joka on ennenkin saanut minut kirjoittamaan itsekin samasta aiheesta. Julia kertoi tekstissään että hänen vanhemmuuden supervoimansa on omakehu ja voitokkaissa hetkissä lilluminen, josta minä sitten kirjoitin että meidän pitäisi kehua toisiamme vanhempina paljon enemmän. Nyt kirjoitan taas kerran (itselleni) siitä että kannattaisi muistaa kehua myös itse itseään enemmän, havaita niitä omahyväisyyttä aiheuttavia juttuja.

Olenpas muuten just nyt aivan super hyvä vanhempi, hyvä minä!

Mulla oli tässä yksi ilta aivan hirvittävän huono vanhemmuuden hetki. Siis sellainen että vieläkin hävettää miten pahasti menin itse ihan lapsen tasolla ja mäkätin, uruptin, nalkutin kaikille lapsille niin että lopulta me kaikki itkettiin. Yritin olla jälkikäteen itselleni armollinen ja miettiä miten monella tavalla oli kuormitusta ja vaikea tilanne jne jne mutta kyllä totuus on se että minä olin tosi ilkeä erityisesti sitä vähiten ansainneelle lapselle ja kaikille muillekin liian äkäinen. Sellaista se joskus on.

En voi enää muuta kuin todeta että päin persettä meni, pyytää kunnolla anteeksi ja siirtyä eteenpäin, yrittäen taas ensi kerralla välttää sama katastrofi. Nämä kaikki tein ja niissä onnistuin, hyvä minä!

Siirryn siis itseni kehumiseen ja vahvuuksien huomioiseen sillä olen tämän huomannut olevan kaikissa elämän osa-alueissa totta: Se mihin kiinnitämme huomiota, lisääntyy.

Uskon vakaasti että tärkeintä on tunnistaa vahvuudet ja kasvattaa niitä, eikä pyrkiä heikkouksista eroon.

Emme yleensä kovin helpolla pääse edes omista heikkouksistamme eroon ja niihin keskittyminen vain lisää negatiivista ajattelua. Sen sijaan jos alkaa tunnistaa ja nostaa jalustalle niitä hyviä hetkiä (erityisesti niitä jotka tulevat sieltä heikkouksien alueelta!), rakentuu paljon nopeammin toivotunlaista käytöstä. Tämä toimii kuin taika työelämässä ja yritän tuoda samaa sekä lasteni kasvatukseen että oman vanhemmuuden jatkuvaan parantamiseen.

“Hei jaksoit tällä kertaa ihan super hyvin kärsivällisesti yrittää tätä!” vahvistaa seuraavalle kerralle kengännauhojen sitomista paljon paremmin kuin “älä nyt hermostu, ei ne mene yhtään sen paremmin kiinni jos rageet. Katso nyt, ihan solmussa taas kaikki”. Kumpaakin olen omakätisesti kokeillut ja vain eka toimii, lol. Samoin minua itseäni auttaa paljon paremmin tsemppipuhe (”tää on nyt aika tiukka tilanne, mutta ihan varmasti osaat tästä luovia voittajana ulos”) kuin negatiivinen varoittelu (”älä nyt sit taas suutu”).

Tiukassa paikassa voi olla vaikea muistaa millä kaikilla tavoilla on ollut hyvä vanhempi, joten sitä kannattaa harjoitella! Kertoa itselleen ja vaikka muillekin mitkä on oman vanhemmuuden tähtijuttuja, eikä niiden tarvitse olla mitään ihmeellisiä juttuja.

Minä olen vanhempana joskus turhaan virittynyt ja ahdistunut ja sitä kautta aivan liian pienestä kuormittuva mutta olen paljon muutakin. Yksi sellainen mistä olen taas viime viikot itseäni kiitellyt on keskeliäisyys. Anna mikä vain ajankohta tai tilanne niin minä keksin jonkun sellaisen yllättävän pienen leikin, jolla saan lapsen kiukun harhautettua pois tai vastahakoisen lapsen toimimaan niin miten toivon.

Joskus se on yhtäkkinen laulu, joskus se on henkiin heräävä esine (kuten hammasharja, joka musertuu jos ei pääse harjaamaan hampaita) tai pehmolelu, joka alkaakin yhtäkkiä vastustaa pukemista ja sitä pitää lapsen houkutella, joskus se on vain outo ääniefekti. Viimeksi tällä viikolla sanoin lapselle että ei oo pakko pissata mutta istu pöntöllä siihen asti kun lasken pandaan ja sitten saa lopettaa.

Vanha “lasken kymmeneen ja sit saa lähteä pois pöntöltä jos ei pissa tuu” oli alkanut jo käydä vanhaksi, mutta johan korvat hörähti kun äiti sanoi laskevansa pandaan. Niin me sitten istuttiin  ja kuunneltiin kun laskin: tiikeri, elefantti, seepra, tapiiri…panda (jonka kohdalla tuli pissa, olipa yllättävää!)

Isäni sanoo aina että fiksu selviää tilanteista, joihin viisas ei joutuisi ja täytyy sanoa että vanhemmuuden akuuteissa tilanteissa minä olen kyllä nimenomaan fiksu. Paitsi silloin kun en ole, mutta unohdetaan ne hetket nopeasti ja juhlitaan niitä joissa onnistun!

Missä jutuissa sinä loistat vanhempana?

Kuvat: Aino Heininen

5 Kommentit

  • RA

    Äh, nyt piti aivan miettiä tätä… Olen hyvä kasvattamaan lapsia rohkeaksi. Kaikki kolme (nuorin vasta 1,5v,mutta saman sorttinen vaikuttaisi tässä asiassa olevan kuin sisaruksensa) menevät rohkeasti tilanteisiin ja haluavat yleensä Aina kokeilla jotain uutta. Eivät ole sellaisia, että jäisivät äidin jalkoihin arkailemaan, vaan ovat kyllä aina menossa! Toki joskus jännitys saattaa iskeä, mutta yleensä riittää äidin tsemppaus ja hetki vierellä olo. Tokaluokkalaisen kanssa on parasta jo nyt, kun hänen kanssaan voi oikeasti jo vitsailla ja höpöttää, niin että minä nauran ihan oikeasti! Ja lapsen ilme, kun yhdessä nauramme katketaksemme tälle jutulle <3 Olen hauska vanhempi (kaikkihan ovat omasta mielestä, mutta olen minä! :D)

    Tämähän oli niin järkeen käypä teksti, että miksi tämmöstä ei ole ajatellu aikaisemmin. Koirien, lasten kasvatuksessa parhaiten toimii positiivisen käytöksen vahvistaminen, niin tottakai voisi myös olettaa, että vanhemmuutta voisi kehittää vahvistamalla omia positiivisia käytösmalleja. Haluan kyllä testata tätä. Kiitos!

  • emmms

    Edelliseen kommenttiin pakko vastata että minä en tosiaan ole hauska vanhempi. Kekseliäisyys ei todellakaan ole vahvuuteni ja yritän viihdyttää lasta aina samoilla leikeillä. Kumma kun ei innostu 😀 Sen sijaan oma vahvuuteni on ehdottomasti kärsivällisyys. En ole parivuotisen vanhemmuusuran aikana kertaakaan huutanut lapselle, ja on vaikea miettiä, millaisessa tilanteessa siihen päätyisin kun en oikein huuda puolisollekaan. Ja yritän kärsivällisesti imeä itseeni valeäidin kaltaisilta kekseliäiltä äideiltä uusia leikkejä 🙂

  • Staika

    Olen löysännyt pipoa enkä ala riidellä lasten kanssa turhista asioista. Ainakaan niin usein kuin ennen. Jos lapsi haluaa laittaa hirveät (minun mielestä) vaatteet niin olkoot. Jos ei ole kyse juhlista tms. Jos mennään kylään, päiväkotiin, kerhoon tai vastaavaan, niin ei kyllä ole väliä vaikka vaatteet ei ole viimeisen päälle. Jos lapsi tykkää niin olkoot. Jos ulkoilun ei ole tarkoitus olla pitkä saatan antaa lähteä ”väärillä” vaatteilla. Kerron kuitenkin miksi olisi hyvä laittaa keliin sopivaa vaatetta. Jos ei mene läpi, niin Siperia opettaa. Sitten toteamme yhdessä että ei varmaan ollut järkevä valinta, jos ulkoilut loppuu lyhyeen.

    Puolisko sanoi että olen hyvä innostamaan. Varmaankin saan lapset mukaan yhteiseen tekemiseen. Se tulee ehkä ”luonnostaan” että ei ole tarvinnut kauheasti sitä opetella.

  • Reetta

    Ihana teksti! Juuri noin! Ja täytyy alkuun mainita, että saan aivan valtavasti myötätunnon kokemusta siitä, kun kerrot olevasi ilkeä/ nalkuttava/ tiuskiva lapsiasi kohtaan. Häpeän omassa äitiydessäni noita – onneksi kuitenkin melko harvinaisia – tilanteita syvästi ja on niin rohkaisevaa, kun inhimillistät ne. Kiitos!

    Itse olen hyvä sietämään keskeneräisyyttä ja kaiken maailman säätämistä. Usein nuo keskeneräisyyden ja säätämisen tilanteet ovat juuri niitä missä hermo menee, mutta olen alkanut ajatella, että huomioiden oman lapsuuteni (ei juurikaan kehuja, kontrolloivat vanhemmat) ja kenties tästäkin johtuvan perusluonteeni pyrkiä rauhallisuuteen ja asioiden soljuvaan sujumiseen, olen kyllä hemmetin hyvä olemaan jatkuvasti epämukavuusalueellani eli kodissa joka on täynnä säätämistä ja häsläämistä (eli elämisen ääniä ja elämisen meininkiä kauniimmin ilmaistuna). Olen kannustava ja rento ollen kuitenkin samalla läsnä ja tarvittaessa tiukka. Annan lasteni kasvaa omaksi itsekseen vahvistaen heissä hyvää. Lapseni tietävät että he ovat minulle ilo.

    Olipa ihana miettiä näitä (tässä lasten nahistellessa vieressä ja joutuessani vähän hengittelemään, heh).

  • Anna A

    Tekisi mieli sanoa että arjessa (hah), rutiineissa, ymmärtämisessä… mutta ei. Olen kärsimätön ja kiukkuinen, tykkään laittaa rutiinit läskiksi silloin kun ruuhkavuosibussi jyrää yli ja mennä sieltä missä aita on jo lahonnut. Mutta kaipa tässä on samaa kuin muissakin suhteissa, sitä epäonnistuu ja onnistuu päivittäin.

    Yhdestä asiasta olen ylpeä (oli se sitten itseni aikaansaannosta tai lasteni ihanien varhaiskasvattajien) muksujen sanavarastosta ja riimittelystä. Siitä, että olen saanut istutettua molempiin kiinnostuksen kirjoihin, tekstiin ja suomenkielen sanaleikkeihin! Hyvä minä!
    Toki tässäkin aidat lahoilee ja välillä ollaan siellä navan alla, sillä hauskimpia riimittelyitä lasten mielestä on kaikki missä on pissa tai kakka tai pieru… kissa, pissa, kakka, sakka, takka.

Tämän viestin kommentit on suljettu.