Kirkon kellot ovat mahtipontiset, lähes pelottavat. Ne kaikuvat kovaa ja pitkään, laulavat kaikille että tänään on juhlat. Alttarille asettunut Sulhanen näprää hikisillä kämmenillään selän takana, kättelee itseään hermostuksen hallitsemiseksi. Vastatärkätty vuokrapuku on kuuma ja hiostava, päässä pyörii pelko näkyvistä hikipisaroista otsalla.
Piilossa sakastissa odottaa uusilla, keittiön lattialla sisäänajetuilla kengillään seisova morsian isänsä vierellä, kumpikin ilmeettömänä. Morsian jännittää. Ei saa itkeä ettei meikit valu, huuli kävisi puraistavana, mutta punaa pitää varoa. Olo on kuin prinsessalla, jonka lumo saattaa haihtua hetkessä. Kompastuminen, mekon repsottaminen, kampauksen hajoaminen tai äkilliset vatsavaivat ovat kaikki varsin todennäköisen tuntuisia vaaroja juuri nyt. Vähintäänkin hiki yrittää puskea valkeaa, tai itseasiassa “norsunluista “, mekkoa vasten vaikka tuntuu että on kylmä, posket haluaisivat punoittaa meikin alla.
Vihdoin ovet aukeavat ja musiikki alkaa. Morsiamen hermostuneen onnellinen katse osuu ensimmäisenä meihin viimeisinä tulleisiin, häpeäpenkille. Vastauksena tulee yhtä suuri hymy kuin morsiammellakin. Isä ei hymyile vieläkään, pidättelee tunteitaan ettei vain itketä. Mihin hitaasti kävelevä kaksikko uskaltaa katsoakaan, se kohtaa iloisia ilmeitä. Morsian on ihailtu, ja juuri niin kaunis kuin odottaa voisi. Niin kaunis, että hän tuntuu suorastaan aateliselta, ihmiseltä jonka seurassa tulee olla kunnioittava, ja jolle ei uskalla puhua rahvaan asioita.
Häät. Niitä on ollut viime vuosina paljon, parhaimmillaan seitsemän vuodessa. Melkein ensimmäiset aikuisiällä näkemäni häät olivat omat kolme vuotta sitten. Vaikka jossain vaiheessa polttari- ja hääkautta alkaa melkein puuduttaa hoitajarumba, lahjojen haku ja ainainen tukkakriisi, viimeistään kirkossa nousee kyynel silmään.
Häät ovat kaiken budjettiväännön, teemavärien ja ohjelman koostamisen keskellä kaunis, onnellinen ja tunteellinen juhla. Omat häät olivat ehkä ennen kaikkea superhauska juhla, jota järjestettiin pitkään ja jonka lopullinen toteen tuleminen oli lähinnä tarkkaan suunnitellun esityksen keskeltä seuraamista. Se romanttinen puoli oli läsnä vahvemmin viikkoina ennen Sitä Päivää: yhdessä suunnittelu, odottaminen ja jännittäminen oli kai sitä kuuluisaa “häähuumaa”, jonka aikana leijuttiin melkoisen vaaleanpunaisen pilven kantamina.
Oman jännityksen ja järjestämisen päätyttyä olen alkanut tunteelliseksi hölmöksi muiden häissä. Niissä voi nauttia pelkästään siitä romantiikan hehkusta, miettimättä missä järjestyksessä alttarilta pitikään poistua. Kuunnella sieltä takarivistä kaunista musiikkia ja papin puhetta, katsella edessä istuvien sukulaisten liikuttuneita ilmeitä. En ole uskonnollinen, mutta jostain syystä juuri hääkirkko saa minut aina vallan tunteikkaaksi. Tahdon lupaus, joka kirkossa annetaan sekä papin kannustavan realistiset sanat avioliiton luonteesta muistuttavat taas, mitä ne kaksi sormusta omassa vasemmassa merkitsevät:
(Lainaus eilisistä häistä muistikuvan perusteella)
Niin se vain on. Elämän ruuhkan keskellä ei aina ehkä tunne sitä kipinää, mutta siitä ei ole syytä huolestua. On oltava armollinen itselleen ja toisilleen. Jos kumpikin tahtoo, perustuu yhteiselämä jaettuun kumppanuuteen, yhdessä rakennettuun arkeen. Alla on se tärkeä tunneside, joka ei katkea niinäkään aikoina kun ei juuri tee mieli murutella. Yksikin yhdessä naurettu vitsi tuo sen kipinän kyllä hetkeksi taas elämään. Häissä parasta onkin nähdä, miten kaksi ystävää lupaavat (edelleen) tahtoa, olla armollisia toisilleen.
Häät muistuttaa omankin avioliiton peruspilareista, miksi yhdessä ollaan ja miten niin pysytään; on saatava toinen nauramaan ja uskomaan, luottamaan ja tukemaan. Häissä juhlitaan keskinäistä tahtoa ja silloin muistan että ollaan tiimi, ihan hyvä sellainen.
Ja on ne illan viimeiset matomuuvit tanssilattiallakin aina ihan viihdyttäviä. Tällä kertaa jouduimme jättämään ne välistä, koska kaksi aikaerotapausta piti hakea kotiin kukkumaan.
(Kuvat tällä kertaa Timo Pyykönen, ehkä maailman paras häävalokuvaaja 🙂