No niin no niin, ottakaa nenäliinat käteen: Se on yksi kuukausi jäljellä Nelosen suloista naamaa internetissä! Mittarissa on jo 11 kuukautta, enää yksi jäljellä vauvavuotta, ihan hurjaa.
Samaan aikaan mun on myönnettävä että olen jo tosi pitkään suhtautunut tuohon pieneen öttiäiseen niin kuin se olisi jo yksi ja ylikin. Jotenkin tyypin olemus on jo ”iso”, vaikka vielä virallisesti vauva onkin.
Olen ihan mummona syöttämässä sille usein vähän kaikenlaista ajatuksella ”no on se jo melkein vuoden”, ja odotan vähintäänkin sen toistavan perässä kaiken minkä sanon. Sitten samaan aikaan kuitenkin se on edelleen sellainen ihana pieni lämpöinen pallero, joka rakastaa vain muhia kainalossani.
Toki myös kaikilta vauvavuosilta tuttu, ei niin ihana vaihe, nimeltä eroahdistus pitää edelleen huolen siitä että tämäkin tyyppi vielä ihan vauvalta tuntuu. On päiviä, jolloin pelkästään minun näkemiseni saa kitinän päälle.
Se kitinä sanoo ”haluan olla koko ajan lähelläsi mutta haluan myös mennä ja minua ärsyttää että haluan olla lähelläsi”, ja se on meille kummallekin aika turhauttavaa. Se sama kitinä on yöllä jo aikamoista raastoa, joten viime viikot olen suosiolla ottanut hänet viereeni sen ekan herätyksen jälkeen. Ei sitä nimittäin sänkyynkään saisi laskettua.
Tosin eilinen yö oli eka pitkään aikaan kun tyyppi jäi sittenkin sänkyynsä pienen protestin jälkeen ja nukkui jopa aivan mielettömän 20-04 pätkän, upeaaaa!
Ehkä tämä on taas vaihe, tai hammas, sillä sellainenkin pilkottaa tuolta alaleuasta pitkästä aikaa.
Muuten elämä on ollut tässä aika tasaista viimeisen kuukauden ajan, mitään mullistavia taitoja ei ole tullut, vanhat vain vahvistuneet. Nyt hän taputtaa hienosti kun siitä puhutaan, syö hienosti itse lusikalla ja seisoo jo vaikka kymmenen sekuntia itse, jos ei huomaa olevansa aivan yksin jätetty, vailla tukea.
Kävelykin menee yleensä vain yhdestä kädestä pitäen, vaikka usein hän hapuilee toisella kädellä hieman tuohtuneena että missä tuki nainen, missä? Kävelykärry ei häntä enää pelota joten sen kanssa painetaan vauhdilla!
Oikeita sanoja ei oikein vieläkään ole, mutta yritys on selvästi kova ja ymmärrys on kasvanut hurjasti! Hän on oikea huumorimies, ihana pieni pallero!
Sitä paitsi kuka tarvitsee sanoja kun voi vain karjua. Ainakin jos näkee jotakin todella ihanaa, haluttavaa, rakastettavaa, voi puristaa sitä esinettä kädessä koko voimallaan ja karjua. Voi viinirypäterttua, se ei tiennyt mikä sitä odotti.
Tässä kuussa on toki sellainen uutuus, että minä en enää ole hänen pääasiallinen hoitajansa vaan isänsä on. Mutta aika pehmoiseasti tämä Insinöörin hoitovapaa on startannut kun ensin sairastettiin viikko yhdessä kasassa ja sen jälkeen olemme valmistelleet Espanjaan lähtöä ja minä olen ollut kotona paljon.
Tätä kirjoittaessa Insinööri tekee ruokaa Nelonen kantoliinassa, koska minä kuron kiinni päivältä jääneitä tekemättömiä töitä. Päivän eka puolikas kun meni taas vähän Espanjaa säätäessä, aikamoista työtä sekin.
Ps. ostin Neloselle käytettynä ihka omat kengät Espanjaa varten koska jouduin myöntämään että hän lienee jo kävelevä vauva ei vaan TAAPERO siellä ollessamme. Voi sydämeni!